Pitkä rogaining-yö ensikertalaisen kokemana

Ensin oli kaksi tuntia aikaa suunnitella reitti, sitten toteutettiin valittua reittiä kahdeksan tuntia Oriveden yössä. Matkasuunnitelmamme oli 35 kilometriä pitkä — linnuntietä. Todellisuudessa mentäisiin kilometrikaupalla enemmän. Siinä vaiheessa ensikertalaista hirvitti, mutta samalla jättikokoinen karttalakana täynnä arvokkaita yhdeksän ja seitsemän pisteen rasteja houkutteli kunnianhimoiseen reitinvalintaan. Tästäkin suunnitelmasta piti jättää monta herkullista rastipistettä pois.

Paikallisradiokin oli kiinnostunut erittäin kokeneen Team Rocan* reittisuunnitelmasta. Kuva: Hilla Rudanko

Operaatio 7M

Kaikki lähtivät samaan suuntaan läheiselle seitsemän pisteen rastille, johon oli varauduttu kolmella leimauspaikalla. Tämän jälkeen porukka hajosi. Alkumatkan rastit näyttivät sijaitsevan helposti tien lähistöllä, mutta koimme pienimuotoisen yllätyksen heti toisella rastilla: vaikka 7M-rastin määreeksi oli merkitty masto ja käyriä oli riittämiin, emme olleet varautuneet vetämään itseämme piippuun heti alkumatkasta. Alusta oli upottavaa kivimurskaa, ja jokainen käyrä poltteli jaloissa. Omaa toimintaani hidasti vielä ylipukeutuminen. Tuulipuvun takki matkasikin koko loppumatkan repussa.

Rasti, joka ei näyttänyt rastilta

7M:ltä matka jatkui mukavasti ja tarkasti. Ainoan alkumatkan virheemme teimme aivan tien vieressä olevalla rastilla, tilanne meni kuta kuinkin näin: ”Se on ihan varmasti tuo sähkötolppa. Mennään katsomaan. Ei! Siitä roikkuukin vain naru. No, seurataan noita edessä juoksevia kavereita, varmasti menevät samalle rastille.” Lopputulos: rasti oli juuri siinä tolpassa, jossa sen kuuluikin olla, mutta se oli piilossa tolpan toisella puolella. Tästä opin, että rogainingissa rastilippu ei ole aina itsestäänselvyys, vaan rastipisteiden kuvaukset pitää lukea tarkkaan.

Hyvä rasti

Kulkumme eteni lähes suunniteltua vauhtia. Annoimme itsellemme aikaa noin vartin pysähdykseen Hyvälle Rastille, paikallisten partiolaisten ylläpitämään pop up -kahvilaan, jossa nautimme teestä ja eväsleivistä. Nuotion lämmössä ajatus kulki kirkkaana, ja teimme radikaalin muutoksen reittisuunnitelmaan. Se kannatti, koska emme olisi jaksaneet juosta viiden kilometrin rastitonta väliä ja lähteä hakemaan suorastia pimeässä. Samalla alussa optiona pitämämme järvenrantarasti 9A:n osuminen reitille varmistui.

Maisemia 9A-rastilla klo 3.30. Kuva: Hilla Rudanko

Energiavarastojen hiipuminen ja ajatusten sumentuminen

Ensimmäiset kuusi tuntia meno tuntui kohtuullisen hyvältä. Sen jälkeen mikään muu ei, paitsi maaliin tulo. Olin juonut vain litran vettä kuuden tunnin suorituksen aikana ja pari kuppia teetä. Lessons learned: camelbackista tulee yllättävän vähän vettä kerralla, ja pitäisi opetella käyttämään energiageelejä. Joukkuekaverin tarjoama glukoosipastilli oli parasta, mitä koin loppumatkalla. Sen jälkeen ajatuskin kulki niin, että sain kammettua itseni pökkelöjaloilla maaliin. Ongelmana ei missään vaiheessa ollut korkea syke, vaan jalat: ne eivät tehneet sitä, mitä pää käski, ja niihin sattui. Joukkuekavereiden tarjoama vetoapu lopussa auttoi jaksamaan maaliin.

Kaksi päivää rogan jälkeen

Matka oli yllättävän raskas lähes 500 metrin korkeuseroineen, kivisine polkuineen ja suunnalla mentyjen suopohjaisten hakkuualueiden ylityksineen. Kaksi päivää ensimmäisen rogaining-rykäisyn jälkeen tuntuu silti älyttömän hyvältä. Vaikka jalassa onkin vielä kremppaa, niin mieltä lämmittää omien rajojen rikkominen: 45 kilometriä maastojuoksua yöllä, ensimmäinen yösuunnistus ikinä ja loppuun asti tsemppaaminen mukavan joukkueen kanssa. Vauhtimme riitti sijaan 10/65, eli siltäkin osin saa olla tyytyväinen.

Rogainingia kannattaa kokeilla. Kahdeksan tunnin kisalla aloittaminen ei välttämättä sovi kaikille, mutta kaunis kesäyö ja kiva joukkue ovat hyviä syitä lähteä rikkomaan rajojaan.

Pirjo

* Team Roca on Team SOSE:en rogaining-haara. 

Päin mäntyä? Jukolavinkkejä ja treeniä Lappeenrannassa

Perinteisesti SOSEe on hakenut suunnistusoppia huipulta. Nyt Jukolan kannalta optimaalisesti ajoitettu Päin Mäntyä? -leiripäivä pidettiin Lappeenrannassa. Mukana oli yhdeksän suunnattoman innokasta soselaista treenaamassa jukolamaisessa maastossa Hannu Airilan (a.k.a. @AirHannun) valmennuksessa.

Sose-karavaanit liikkuvat kohti kaakkoa! Kehissä tänään @saarare, @Pirjo_S, @lroiha, @ilarimarz, @hilla_r, @kaisitah, @EKalatie ja #killi.

— TeamSOSE (@TeamSOSE) May 22, 2016

@saarare @TeamSOSE Täällä ollaan! Männyt odottavat jo suunnatonta intoa! #päinmäntyä

— Hannu Airila (@AirHannu) May 22, 2016 

SOSEen lisäksi "Hannu Airilan suunnistuskoululaisia" oli muitakin, mm. Kässäkerhon edustajia - kiitos kaikille kivasta päivästä ja tsemppiä rasteille!

Päivä käynnistyi Joutsenon Kullervon Rajarasteilla. Aluksi kerrattiin hyvän lähtökannustuksen perusteet.

Hannu Airilan suunnistuskoululaiset harjoittelivat Rajarasteilla Jukolaa varten. pic.twitter.com/GATQGcrjEV

— JoKu suunnistus (@JKullervo) May 22, 2016 

Rajarastien lähtöspurtti, @AirHannu'n suunnistuskoulu treenaa kannustusta. Woop woop! @JKullervo #Jukolakuntoon pic.twitter.com/eOM1Q85dOL

— TeamSOSE (@TeamSOSE) May 22, 2016

Sitten lähdettiin metsään fiilistelemään maastoa. Karhujen lisäksi itärajan läheisyys huolestutti. Pitäisikö Jukolaa varten varuiksi hakea viisumi?

SOSEen huoli Rajarasteilla: liikaa suuntaa etelään ja päädytään Konnunsuon kautta Mordoriin. #päinmäntyä #Jukolakuntoon

— TeamSOSE (@TeamSOSE) May 22, 2016

Hannun vinkkejä kuunneltiin korva tarkkana: katse ylös, seuraa maastomuotoja, valitse itsellesi sopivin reitti (ei välttämättä ole muuten sama kuin huippusuunnistajan).

Näiden lisäksi opimme kantapään kautta: kisassa voit hukata emitin tai leimauslapun, mutta et molempia.

Lounaan kautta siirryimme Lappeenrannan linnoitukselle päivän teoriaosuutta ja sprinttihaastetta varten.

Teoriassa opimme: kartoittajilla on oma käsialansa. Jos on tosi hyvä, "what would kartoittaja think" voi auttaa maaston ja kartan yhdistämisessä ja ymmärtämisessä. (Meille muille voi olla enemmän tällainen "nice to know"-juttu.) 

Päivän teoriaosuus alkaa maastoanalyysillä. Vinkki: mitä kartoittaja tässä maastossa ajattelisi? #päinmäntyä pic.twitter.com/xWO0chm93b

— TeamSOSE (@TeamSOSE) May 22, 2016

Menoon saa sujuvuutta kun ei keskity pohtimaan missä on nyt, vaan tietää missä on kohta. Tavoitteena suunnistuksen flow-tila!

Tavoitteena on mentaalinen highway, eli baana rastilta seuraavalle. Helppoa kuin mikä vai eikö?#ennakointi #jukola #jukolakuntoon @AirHannu

— TeamSOSE (@TeamSOSE) May 22, 2016

Mietimme reitinvalintoja Jukolan maastoissa vanhojen karttojen avulla (treenivinkki!) Hetkittäin fiilis oli kuin persoonallisuustestissä - kuka tykkää kiivetä mäkiä, kuka rynniä teitä pitkin? Lopulta kaikki kuitenkin löytää perille.

Maastosta kerrattiin vielä ovelat rapakivialueet (näillä olevat pistekumpareet voivat kuulemma harhaanjohtavasti näyttää kiviltä) ja reilut korkeuserot. Näiden päälle vielä sopivasti sateesta ja juoksijoista mutaantuneet suot niin eeppinen Jukolaelämys on valmis!

Päivän päätteeksi järjestimme viihdettä linnoitusta kierteleville turisteille ja pussikaljoiteleville teineille sprinttaamalla pitkin muureja.

Ehkä veikein "maasto" missä oon suunnistanut. Vallihautaa, muuria, portteja & satunnaisia turisteja 😅👍 #päinmäntyä pic.twitter.com/3MboumeXUP

— Saara Reinimäki (@saarare) May 22, 2016

Kokemus sai meidät jopa siteeraamaan klassikoita!

Sen näkee naamasta, kun on suunnistanut parisprinttiä @TeamSOSE @AirHannu #jukolakuntoon #päinmäntyäeikuvallihautaa pic.twitter.com/YQ3N30ECyi

— Elina Kalatie (@EKalatie) May 22, 2016

...ja tietysti hymyilemään hulluna.

Huippupäivä päättyi kaverikuvaan L-rannan linnoituksilla. Leveät hymyt ja iso kiitos! #päinmäntyä #Jukolakuntoon pic.twitter.com/dolRVSzncW

— TeamSOSE (@TeamSOSE) May 22, 2016

Mahtava korkeanpaikanleiri, upea seura ja hyvä fiilis. Tästä on hyvä jatkaa kohti Jukolaa! Osuusjaoista käydään kovaa vääntöä ja pasteijaa ollaan lähdössä pystyttämään hyvissä ajoin - saimme paikallisilta jo vinkit parhaista vety-kioskeista.

Loppuun lyhyt video Päin Mäntyä? -päivästämme - kiitos, anteeksi ja terveisiä koko seurueelle ja etenkin Hannulle!

Firmaliigaa!

Sose otti eilen uuden askeleen matkalla kohti suuruutta: Firmaliiga, jihuuh! Tuntumaa temmellyskenttään oli otettu jo aikaisemmin keväällä, kun hurjimmat soselaiset kipittivät firmasprintissä (ennen tuloskorjauksia) voittajavauhtia. Alkukevään vahvasta tuloskunnosta huolimatta valmistautuminen tiistain firmaliiga-avaukseen oli haasteellista johtuen flunssista, lonkka- ja selkävaivoista, vatsataudeista ja muista soseen ikäluokalle tyypillisistä krempoista. Lopulta Salmiin suuntasi kuitenkin kaikkiaan viisi soselaista ja/tai sose-henkistä supervenlaa valmiina kohtaamaan Vihdin metsät ja ratamestarin jekut.

Ensimmäinen hämmennys koitti express-kaistalla, joka oli vähemmän express kuin toinen, ei valmiiksi rekisteröityneiden suunnistajien, jono. Ilmeisesti jotkut höpönassut olivat tehneet ennakkorekisteröitymisiä väärillä nimillä ja numeroilla. Tällaista ei ikinä voisi tapahtua Soseessa! Joskin tuloslistaa selatessani huomaan, että jokainen soselainen näyttäisi edustaneen kirjoitusasultaan eri joukkuetta. Nooh.

Toinen hämmennys aiheutui kartasta. Siis siitä kartasta, jonka sai rekisteröitymisestä ja joka opasti harjoitusrastien (?!) kautta lähtöön. Kartta herätti monia kysymyksiä, kuten (1) pitääkö näillä pre-rasteilla käydä (vastaus: ei tarvitse), (2) jaksanko edes startata varsinaiselle radalle "lämmittelyn" jälkeen (v: hädin tuskin), (3) onhan lähdössä juomapiste (v: ei) (4) ehdinkö sittenkään kotiin katsomaan suomen Bachelorin finaalijaksoa (v: en).

Pahimmat jännitykset kaikkosivat matkalla kohti lähtöä, ja varsinainen suunnistus alkoi rennon uupuneissa tunnelmissa. D-radan pari ekaa rastia meni mukavasti, mutta sitten alkoi väsyttämään huonosta kondiksesta ja juoksukyvyttömyydestä johtuen. Rastit kyllä löytyivät kohtalaisesti, vaikka pari kaverinkin lippua tuli tarkastettua. Vauhti oli verkkaista, ja pisimmällä rastivälillä meinasi usko loppua kesken.

Tunnelma suunnistuksen jälkeen oli kuitenkin mainio; rastit löytyivät, SOSE sai kolme hyväksyttyä suoritusta ja suunnistamaan pääsi kivalla radalla itselleni uudessa maastossa. Jälkikäteen kuulimme, että Salmin metsät olivat aiheuttaneet tällin yhteen sose-polveen sekä ottaneet voiton yhdestä sose-toipilaasta. Näillä takaiskuilla ei kuitenkaan pitäisi olla pitkäkestoisia seurauksia.

Tästä on hyvä jatkaa ensi viikolla Kattilajärvellä!

Suunnistusharrastajan havaintoja huipuista

Katsoin tänään televisiosta suunnistuksen huippuliigaa. Penkkiurheilu lajin parissa on antoisaa, kun tietää, että kyseessä on vaikea laji, joka vaatii vähintään yhtä paljon älyä kuin juoksukuntoa. Koska lajissa kehittyminen on harrastusmielessäkin kiehtovaa, tein muutamia havaintoja, missä asioissa voisin ottaa mallia huippuliigalaisilta.

1. Kartan lukeminen

Huippusuunnistaja voi yhdistää sujuvasti kartan lukemisen, juoksemisen ja suunnan ottamisen. Lyhyen, vauhdissa tapahtuvan ajatustehtävän jälkeen meno näyttää siltä, että karttapaperi olisi jotenkin maagisesti skannautunut suunnistajan aivoihin, kun karttaa ei rastilta lähdön jälkeen juuri vilkuilla.

Itse olen tähän mennessä oppinut sen, että rastille ei kannata jäädä patsastelemaan, jottei pilaa muiden rastinlöytämiselämystä. Siirryn siksi rastilta vähän sivuun miettimään reitinvalintaa. En vielä ymmärrä, miten voi tehdä reittisuunnitelman seuraavalle rastille ilman pientäkään pysähtymistä, edes kompassin kääntämiseksi oikeaan suuntaan.

2. Rastia lähestyminen oikeasta suunnasta

Huiput tulevat ainakin tv-rasteille suoraan, heti oikealle puolelle siirtolohkaretta tai kumparetta. Äskeisessä lähetyksessä en bongannut yhtäkään kiven kiertäjää, iltarasteilla kylläkin.

3. Ylimääräinen säätö

Olisi mukava tietää, mitä kaikkea suoritusta haittaavaa huippusuunnistajalle tapahtuu. Itse kamppailen säännöllisesti joko aukeavien kengännauhojen kanssa tai putsaan huurtuvia silmälaseja. Ensi kerralla taidan lähteä matkaan ilman laseja, huippuliigasta inspiroituneena.

4. Varovaisuus vs suoraviivaisuus

On hienoa katsoa, kun huippusuunnistaja etenee maastossa kuin maastossa kompastumatta. Erityisesti arvostan sujuvaa jyrkänteiltä laskeutumista, mikä itselleni on usein onnettomuusriskiä minimoivaa vuorikiipeily-pyllymäkeä. Myös puiden oksien väistely

hidastaa menoani, kun taas moni parempi suunnistaja vetää vihreällä merkittyä ryteikköä kuin hirvi. Pitäisi oppia etenemään ronskimmin metsässä.

5. Vauhti

Metsässä kiitäminen ja lennokas loppukiri on huippusuunnistusta katsovalle penkkiurheilijalle esteettisin osa suunnistusta. Minäkin haluaisin lisätä vauhtia ja kokea metsässä juoksuflown. Naisten sarjan voittaja Emily Kemp selostajan mukaan treenaa 15-18 tuntia viikossa. Kuntoilijana olen tyytyväinen, jos liikun kuusi tuntia viikossa. Ehkä voisin kokeeksi vetää lujempaa muutaman rastivälin ja sitten vaikka kävellä.

Onneksi kausi on vasta aluillaan ja kehitystä niin kunnossa kuin suunnistustaidoissa ehtii tapahtua. Iltapäivän penkkiurheilun kirvoittaman itsereflektioni oivallus oli, että pienilläkin kokeiluilla voi lisätä uusia mausteita suunnistusharrastukseen. Loppukesästä voisin jo kokeilla reitinvalinnan tekemistä juosten.

Pirjo

Sose suunnitteli uutta vuotta tammikuisessa pikkujoulugaalassa

Mitäpä olisi Sose-vuosi ilman pikkujoulugaalaa? Koska kiireisten soselaisten almanakat pursuilivat jos jonkinmoista tapahtumaa varsinaisella pikkujoulukaudella, siirrettiin gaala tammikuulle, jotta mahdollisimman moni joukkueen jäsen pääsisi paikalle. Päiväksi valikoitui loppiaisen aatto. 

Iltamat alkoivat hohtokeilausturnauksella, jossa soseen ykköskeilaajaksi nousi itseoikeutetusti joukkueenjohtaja Tommi aka Killi. Lähes ME-vauhtiin intoutunut mestari palkittiin yhdellä Soseen kiertopalkinnolla eli Suunnistuspelillä. Kyllä siinä oli riemussa pidättelemistä! 

Illan ensimmäinen ohjelmanumero

Joukkueenjohtajan voittoisa tyylinäyte

Keilahallilta siirryttiin rapsakassa pakkaskelissä syömään ja viettämään illan varsinaista gaala-osiota. Alkuun fiilisteltiin vielä viime vuoden Jukolaa - olihan paikalla Hillaa lukuunottamatta koko Louna-Jukolan Sose-joukkue, Supervenloja sekä pasteija. Louna-Jukolan maastoa sekä lyhyttä loppusuoraa muisteltiin erityisen suurella lämmöllä. Samaten purettiin vielä hieman Kuopio-Jukolan ja savolaisen vuoriston aiheuttamia traumoja. 

Illan aikana kerrattiin viime kesän Jukola-muistoja

Kill ja suunnistuspeli

Joku saattoi seurata hieman jääkiekkoa gaalan aikana

Susannan juhlaeleganssia

Palkintojenjaossa Soseen Vuoden suunnistaja -tittelillä palkittiin Soseen mestaruuden keskimatkalla voittanut Hilla, jonka suoritukset ovat häikäisseet suunnistuskisojen lisäksi myös rogaining-tapahtumissa. Lisäksi Hillaa kiiteltiin yleisestä hyvästä meiningistä sekä aktiivisesta tiedottamisesta mitä iltarastikyyteihin tulee. Hilla tervehti meitä videon välityksellä Japanista. Vuoden suunnistajan valinta oli tänä vuonna erityinen, sillä olemme saaneet käyttöömme joukkueen oman kiertopalkinnon, joka siis nyt jaettiin ensimmäistä kertaa. "Eksyneen suunnistajan" eli Kuukkeli-patsaan tekijät ovat Mikko Vierelä ja Raimo Haverinen (työn ohjaus) ja patsas on toteutettu Valimoinstituutissa Tampereella. Kyllä on muuten komia patsas! Sitä kelpaa Vuoden suunnistajan ihailla. 

"Eksynyt suunnistaja" eli Kuukkeli-patsas paljastettiin aplodien saattelemana

Gaalassa jaettiin myös Soseen urapalkinto Annalle, joka on ansiokkaasti edustanut Sosetta nyt neljässä Jukolassa. Lisäksi Annan panos pasteijaan on ollut kiistaton jo vuosien ajan. Hyvä Anna!

Joukkueenjohtajan jakamat palkinnot otettiin vastaan videotervehdyksen välityksellä ja paikan päällä

Kun ravintolassa pidetty gaala-osio saatiin päätökseen, kiirehdimme vielä naapurikuppilaan seuraamaan Suomi-Venäjä -pelin viimeistä erää. Pikkuleijonat kontribuoivat mukavasti pikkujoulufiilikseen. 

Hyvä pikkuleijonaaaaat!!!

Pelin jälkeen pääsimme pikkujoulujen viimeiseen "suunnittelu, spekutus ja yleinen sähellys" -vaiheeseen. Suunnitelmat paljastetaan myöhemmin, mutta vuosi 2016 tuonee tullessaan ainakin Soseen korkeanpaikan leirin, uuden applikaation pilotoinnin, mestaruuskisat sekä tietenkin Lappee-Jukolan. Siirrettiinpä katseet jo vuoden 2017 Jukolaankin ja jos suunnitelmat toteutuvat, niin luvassa on oikea Sosejytky! 

Vuosi 2015 saatiin siis pakettiin, mutta lisää on luvassa. :)

Raatona maantiellä

Äh. Lauantai ja herätyskellon pirinä klo 8. Ei pysty. Torkku. Vilkaisu ikkunasta. Näyttää aika kirkkaalta. No hitto, nyt ylös. Missä se kompassi oikein on?

Olen viime hetkillä ilmoittautunut suunnistajien loppusyksyn kohokohtaan eli Sibbo-Vargarnan legendaariseen Raatojuoksuun, 15 kilometrin matkalle. Jukolassa tuli juostua tänä vuonna saman pituinen ankkuriosuus varsin onnistuneesti, mutta Raadossa olen nyt mukana ensi kertaa. Team SOSEesta Ilari oli osallistunut Raatojuoksuun aiemmin ja kehunut kisan tunnelmaa. Aamutoimien jälkeen suuntaan kohti Sipoon Söderkullaa odottavin mielin. Viikkoon on taas mahtunut kaikenlaista jääkaapin hajoamisesta ja hammassärystä lähtien - metsässä arkisilla asioilla on onneksi tapana unohtua.

Opastus johdattaa parkkeeraamaan auton Sipoonlahden lukion pihaan. Harhaudun vielä hetkeksi miettimään työasioita - haloo, nyt tossut jalkaan ja muiden perään kohti kilometrin päässä sijaitsevaa kisakeskusta. Alueella kisan kuuluttaja toistelee molemmilla kotimaisilla kisaohjeita ja patistaa osallistujia siirtymään lähtöpaikalle, jonne olisi matkaa vielä reippaat 2 kilometriä. Miten tuo kello onkin jo noin paljon?

Olen juossut numerolappu rinnassa aiemmin vain Jukolassa. Ensimmäinen henkilökohtainen virallinen kisa siis. Sen verran olen ehtinyt selata osallistujalistoja että tiedän kärjen menevän kansallista huippuvauhtia. Tänään, tai milloin muulloinkaan ei niihin letkoihin ole lähellekään asiaa. Oma hyvä suoritus riittää vai miten se nyt menikään.

Saavun viimein täpötäydelle lähtöalueelle. Kipinkapin ylimääräiset vaatteet muovikassissa traktorin lavalle ja vauhdilla oman kartan luokse - hei tuossa on tutut SOSEen värit, tsemppiä Hilla kympin kisaan! Mitä, kuuluttiko joku minuutti? Ai mitä, ai sanoiko se puoli minuuttia? Katsos, kengännauhat on auki ja reilu 1000 suunnistajaa kohta rynnimässä päälle!

Hetkeä myöhemmin Pamplonan härät ovat irti. Lähdön paikallistaminen A3:n kartasta ei ole ihan helppoa. Ratamestari näyttää heti kättelyssä kuka heiluttaa tahtipuikkoa - ykkösrasti on melkein suoraan Molnträskin järven vastarannalla. Juoksijamassa jakaantuu melko lailla puoliksi ja päädyn itse salamannopeasti itäkiertoon. Klassisesti, vain viitisen askelta myöhemmin vaihdan jostain syystä suuntaa. 150 metriä myöhemmin, kun pitkospuut ruuhkauttavat koko porukan kävelyvauhtiin mietin kuinka kovaa nyt kirmaisinkaan järven itäreunalla.

Pitkä 3 kilometrin kakkos-kolmosväli halkoo koko kartan itä-länsi-suunnassa. Tässä vaiheessa kuljen vielä samaa vauhtia monen muun 15 kilometrin kisaajan kanssa. Iso sähkölinja johdattaa meidät kaikki perille. Seuraavat rastit löytyvät, mutta maasto alkaa selvästi vaikeutua. Viides rasti on jo huoltorasti, jossa tarjotaan mm. suolakurkkuja, rusinoita ja juotavaa. Tähän voisi jäädä pidemmäksikin aikaa.

Huoltorastilta lähdetään ensimmäiselle kolmen rastin perhoslenkille. Jäinkö sittenkin santsaamaan liikaa evästä kun ketään ei enää näy missään? Vaikeat rastit löytyvät, ehkä pienellä onnellakin. Tiheikössä kasille tipun ensimmäisen kerran kartalta. Onneksi takaa tulee joku toinen ja pääsen hänen avuin eteenpäin. Ysi, hei tuttu huoltorasti, muista myös leimata.

Toinen neljän rastin perhoslenkki suuntaa itään. Täälläkin saan tehdä puhtaasti omaa suoritusta, enimmäkseen suunnalla. Muutamat tiukat nousut hyydyttävät reidet jo aivan tönköiksi, mutta raahaudun lopulta taas ihanien rusinoiden ja suolakurkkujen pariin, namnamomomm.

Maaliin on vielä ehkä vajaa puolet matkaa. Ratamestari on tehnyt hienot lyhyiden rastivälien hajonnat ja huomaan törmääväni samoihin kisaajiin useamman kerran kun kierrämme hajontaa päinvastaiseen suuntaan - tai ainakin niin oletan. Tulee todella pro-olo kun pääsee suunnistamaan tällaista rataa kaikkine hajontoineen ja perhoslenkkeineen!

Radan loppupuolisko on jo täyttä tuskaa. Pienetkin nousut tuntuvat vuorilta ja päässä alkaa humista. Kohteet kartalla heiluvat puuskutuksen tahdissa ja etenemisvauhdin arvioiminen muuttuu mahdottomaksi. Aika ja paikka alkavat yksinkertaisesti kadota. Onneksi matkaa ei ole enää kuin nelisen rastia jäljellä. Kaksi omani tasoista uupunutta harrastelijaa ilmestyy reitille ja kuljemme samaa matkavauhtia eteenpäin. Toiseksi viimeisellä rastilla valitsemani yläkierto osoittautuu puoli minuuttia nopeammaksi löntystää ja laskeudun kohti maalia juuri heidän edellään.

Kuuluttaja ilmoittaa ajakseni 3:54:16. Sijoitus 15 kilometrin radalla on 182., toisin sanoen sarjan kolmanneksi viimeinen. Vaikka sijoitus saattaa kuulostaa surkealta, olen silti suoritukseeni äärimmäisen tyytyväinen. Reitti tuli suunnistettua pääosin yksin vailla sen kummempia apuja ja maasto oli paikoin todella haastava. Lopputulokset kertovat yksiselitteisesti, että taso on ollut myös tässä sarjassa kova, varmaan yhtä kova kuin 20 kilometrin päämatkallakin.

Suunnistuskokemuksena vuoden 2015 Raatojuoksu menee oman listani kärkipäähän. Eri pituiset radat, haastavat maastot, upea syyskeli, suuri osallistujamäärä ja kaikin puolin hyvin organisoitu tapahtuma ansaitsee lämpimät kiitokset - suunnistaja voi nyt hyvillä mielin vetäytyä talviunille.

                                  Kuvia Raatojuoksusta 2015
-Killi