Team SOSE on viime aikoina seikkaillut myös suunnistuksen sisarlajin, rogainingin, parissa. Aiemmin keväällä kaksi joukkuetta osallistui
Sipoonkorven Kevät-Rogaan, ja nyt vapun kunniaksi 2. päivä toukokuuta SOSE oli edustettuna
Salpaus-Rogainingissa Lahden pohjoispuolella Kalkkisissa.
Aloitteleva joukkueemme (Hilla, Riikka ja Marjukka) lähti reippaasti saman tien 12 tunnin sarjaan. Homma taisi mennä niin, että joukon ainoana suunnistusta harrastavana ilmoitin Riikalle ja Marjukalle, että pärjäämme hyvin 12 tunnin sarjassa. Aiempana rogaining-kokemuksena mulla ja Marjukalla oli maaliskuun Kevät-Roga, Riikka ei ollut vielä kokeillut lajia lainkaan. Marjukka ja Riikka ovat kuitenkin kovia kiipeilymimmejä ja arvioin aivan oikein, että heillä on hyvä maastohölkkäkestävyys ja henkinen sitkeys.
Suunnitelma tehtiin askartelemallani mittalangalla, jossa oli solmut 5 kilometrin välein. Olin nähnyt blogeista, että näin on tapana tehdä. Seuraavalla kerralla otetaan mukaan myös kunnon alusta, johon voi helposti iskeä nuppineulat rastipisteiden merkiksi! Suunnistajana en tietenkään ajatellut, että suunnitelmaa laadittaisiin karttaan tarkkaan maastossa kuljettavan reitin mukaan, vaan matka mitattiin ja piirrettiin karttaan linnuntietä suorina viivoina kuten suunnistukartoissa yleensä. Niinpä reittimme oli linnuntietä noin 35 kilometriä pitkä, minkä arvioimme olevan teitä hyödyntäen ja tasaisin väliajoin sekoillen kuljettuna noin 50km.
 |
| Pelkäsimme hiertymiä, joten jalat tuli teipattua kunnolla. |
Suunnitelma käsitti yhtenä lenkkinä koko kartan pohjoispuolen. Tarkoitus oli hakea arvokkaita rasteja mahdollisimman paljon ja jättää väliin saaret, jotka olisivat väistämättä pussinperiä. Matkalle saatiin kaksi vesipistettä, se katsottiin turvalliseksi nesteytysvaraksi aloittelevalle joukkueelle. Lenkki päätettiin kiertää myötäpäivään, perusteluna taisi olla se, että paluu pimeässä olisi helppo maantietä pitkin. Tässä saatoimme tehdä pienen virheen, sillä loppupäähän jäi useita arvokkaita rasteja (102, 82, 101), ja saimme jännittää, ehdimmekö hakea ne.
 |
| Fiilis ennen lähtöä oli hyvä! |
Matka alkoi myötäpäivään rasteilla 51, 95, 56 (optiona suunnitelmassa, meni niin hyvin että päätetiin hakea), 84 ja 73. Tällä taipaleella ei ongelmia, saimme toisinaan kiritysapua kovemmilta joukkueilta ja löysimme iloksemme maastosta karttaan merkitsemättömiä metsäautoteitä mm. Tervajärven pohjoispuolelta sekä rastiväliltä 84-73. Sadekin oli tauonnut sitten aamun, ja nautimme jokaisesta kuivasta hetkestä.
73:n jälkeen suuntasimme vesipisteelle, joka harmillisesti ei ollut rasti vaan pelkkä nesteytyspaikka. Päätimme silti ottaa sen suunnitelmaan, sillä kellään meistä ei ollut kokemusta 12 tunnin suorituksista, emmekä halunneet riskeerata jaksamistamme. Lueskelin myöhemmin kovempien joukkueiden blogitekstejä, ja huomasin, että monet olivat pärjänneet ilman vesipisteitä tai vain yhdellä tankkauksella. Tämä tuntuu hurjalta: itse sain noin neljä litraa nestettä kulumaan 12 tunnin aikana. Tsekkasin juuri ennen vesipistettä, että olimme edenneet 15 kilometriä. Linnuntie-etäisyyden ja kuljetun matkan suhde tuntui täsmäävän laskelmiin.
Vesipisteeltä matka jatkui pohjoiseen 53:n kautta 103:lle. Tämä oli itselleni reitin ankein ja rankin osuus; jolkottelimme maantien vartta ja sade alkoi vaania matkantekoa. Maantiellä hölkkääminen tuntui jaloissa ikävältä, ja rupesin epäilemään kestävyyttäni yli 20 kilometrin lenkeille. 103 löytyi tuskaisesti usean supan kautta kiertämällä, ja sadekin alkoi sen jälkeen. Päätimme kuitenkin hakea optiona olleen 72:n, sillä se oli niin lähellä. Myöhemmin ajattelin, että olisi pitänyt hakea myös 42, joka olisi ollut helppo nakki 72:lta käsin. Välillä 103-72 pääsimme taas pois maantieltä maastoon, ja kulku alkoi uudestaan maistua. Jatkoimme suunnitelman mukaan 64-61-32-71. Tässä vaiheessa tapasimme lahtelaisen naisjoukkueen, joka oli edennyt lähes samaa reittiä keräten pari rasia enemmän. Taistelutahto heräsi: nyt vedetään loppu täysillä!
71:n piti olla vesipiste, mutta vesi oli päässyt loppumaan. Neuvokkaina soitimme itsellemme vettä tulevalle rastipisteelle, ja pääsimme jatkamaan heti matkaa. Sade jatkui, ja pysähtymisissä tuli nopeasti kylmä. Niinpä etenimme ilman taukoja hakemaan 44-102-82. Käytimme 102:n nappaamisessa parasta suunnistusstrategiaani eli hyvien suunnistajien peesausta. 82 löytyi onnellisesti ilman peesiä.
Olimme huolissamme rastista 101, sillä se näytti olevan aivan ojitetun suon keskellä. Pimeä oli laskeutumassa, ja maalailimme rastille edetessämme uhkakuvia suohon uppoamisesta. Helpotus oli käsinkosketeltava, kun suo olikin kiinteä räme, ja rasti löytyi heti saavuttuamme paikalle.
Loppu olikin taistelua kohti maalia. Sytytimme lamput kymmenen maissa todetaksemme, että yhdestä olivat patterit loppu. Kahden lampun valossa etenimme maastossa suunnalla, sillä kartan metsäautotiet olivat ehtineet kasvaa pahasti umpeen. Pääsimme erittäin lähelle 53:a, mutta rastia ei tuntunut löytyvän pimeässä tunnusmerkittömässä maastossa. Olimme jo luovuttaneet, kun yhtäkkiä osuimme ladolle aivan rastin lähistöllä.
Pakko yrittää vielä! Vartin rämmintä ojistossa - eikö sitä nyt löydy - henkinen luovutus - ja yhtäkkiä rasti aivan nenän edessä! Jes! Rastilta rämmimme epämääräisesti etelään toivoen osuvamme läheiseen tien päähän. Riemu oli suunnaton valaistun asuintalon paljastaesa tien sijainnin.
Maaliin saavuimme puoli tuntia etuajassa. Olisimme ehtineet hakea vielä joko 35:n tai 34:n, mutta olimme niin jäässä, ettemme edes harkinneet asiaa. Olin ennustanut, että todennäköisesti emme jää sarjamme viimeisiksi, mutta olemme viiden viimeisen joukossa. Yllätimme itsemme olemalla 12
tunnin sarjan sijoituksissa 26.! Matkaa tuli hieman yli 57km, eli arvioni 50 kilometristä ei aivan pitänyt paikkaansa. Tarkemmalla suunnistuksella olisimme varmasti päässeet noin 55 kilometriin. Reitinvalinnat olivat kuitenkin kaikki hyviä - niistä en vaihtaisi yhtäkään.
Mikä tärkeintä - mitään vammoja ei tullut, ja koko joukkue on innokas lähtemään reissuun uudestaan!
Hilla
