maanantai 12. syyskuuta 2011

Suunnistuksen kosto

Killi oli NIIN oikeassa edellisessä blogipostauksessaan. Ensimmäisellä rastilla on valtava henkinen merkitys ja tänään sain sen karvaasti kokea.

Suunnistusitseluottamukseni olikin noussut ennen tätä iltaa kohisten, kun uskaltauduin viimeinkin viikko sitten yksin metsään. Siis minä, joka pelkään yksin (pimeässä) metsässä! Oikeastihan siellä ei ole mitään pelättävää, paitsi se, että eksyy ja alkaa vituttaa. No, se onkin ihan aiheellinen pelko.

Viimeviikkoinen Velskolan nelosen reitti meni siis hyvin. Hain rastin toisensa jälkeen varmasti ja pidin huomion suunnistamisessa. Se on muuten huomattavasti helpompaa kuin on YKSIN eikä koko ajan pulise. Keskittyminen, keskittyminen, keskittyminen! Siinä on suunnistuksen ydin. Yhden pahan pummin tein, mutta ilman sitä olisin päässyt Velskolassa ihan hyville ajoille. Oli mukavaa.

Eilen sunnuntaina pääsin jälleen suunnistamaan Snowflakes-seikkailukisassa, ja huomasin, että kun vaan olisin luottanut omiin suunnistustaitoihin, rastit olisivat löytyneet hyvin. Välillä harhailtiin muiden kisaajien vanavedessä, mutta suunnistus sujui yleisesti ottaen ihan mukavasti, ja aloin jo uskoa olevani kohtalainen kartanlukija.

VIRHE!!!

Itseluottamus, edes pieninä annoksina, kostautuu suunnistuksessa välittömästi. Suunnistajan kuuluu olla ennen kaikkea nöyrä. Jos sitä ei ole, suunnistus kostaa ja pistää ihmisen takaisin kontilleen. Tai rähmälleen suohon. Sinne se pistää hoomoilasena kahden polun risteykseen, josta kumpaakaan ei ole kartalla. Ja se usuttaa hirvikärpäset ja ampiaiset itsevarman suunnistajan kimppuun kireähousuisten kirmatessa ohi jalkojaan gasellinomaisesti ja vaivattomasti nostellen ja painellen määrätietoisesti ohi kohti rastia. Niin se vaan menee.

Niinpä tänään kun olin jo hieman rohkaistunut ja kirmasin innoissani Paloheinän vitosen radalle, suunnistus huomasi heti positiivisen pohjavireeni ja päätti palauttaa minut maan pinnalle. Hah! Eksyin! Kaksikymmentä minuuttia juoksin, kunnes myönsin itselleni, ettei minulla ole aavistustakaan, missä ensimmäinen rasti on. Sieltä sitten itku kurkussa metsästä pois ilman ensimmäistäkään rastileimausta ja suorinta tietä kotiin nielemään pettymystä.

Onneksi sitä alennustilaa ei kauaa kestänyt. Kun en kotiin tullessa ollut yhtään paremmalla tuulella, vaihdoin lenkkarit jalkaan ja lähdin kaatosateeseen juoksemaan. Parikymmentä minuuttia riittävän kovalla sykkeellä, ja johan alkoi hymyilyttää tämänkin illan samoilut.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Velskolan revanssi

Nonni, taas se kesä meni ja illat pimenee. Vaan SOSEen menoahan se ei haittaa,
päinvastoin, nyt on parhaat sieniajat (ei jalkasieni..) ja metsässä on helppo yhdistää
huvi ja hyöty!

Maanantaina koitti yksi odotettu vuosipäivä, Velskolan revanssi. Paljon on vettä
Vantaanjoessa virrannut kun viimevuotista töhöilyä on muisteltu, itse ainakin vietin
vuosi sitten metsässä lähemmäs 3 tuntia ja olisko saman verran rasteja löytynyt. Yli
kuukausi oli kulunut edellisistä rasteista, joten pieni epävarmuus oli takaraivossa kun
lähdin vitosen radalle.

Kunto on romahtanut tyystin, joten ainoa mahdollisuus saavuttaa edes kohtuullinen aika
oli tehdä puhdas suoritus. Tätä koin takoa päähän koko ajomatkan Velskolaan ja se
ilmeisesti kannatti. Eka rasti oli tien varressa, helppo, joskin edellytti 30 metrin
pystysuoraa kalliokiipeilyä. Yllättävän tärkeä muuten tuo ekan rastin merkitys, sen jos
mokaa, on aina vaikeaa hakea tsemppiä loppumatkalle. Kakkonen ja kolmonen tulivat myös
hyvin. Edellä kiiruhtanut 80-vuotias papparainen muistutti rapakunnostani, mutta se
käytti varmaan dopingia.

Seuraavat kolme rastia olivat hieman pidempiä välejä, mutta näillä tekninen osaaminen oli

oman tasoni kärkipäässä. Maltoin katsoa kompassia, ottaa usein suuntaa ja tarkkailla
maastoa, ts. tiesin koko ajan missä olen! Onnnistuneet lähestymiset ruokkivat itseluottamusta ja itse asiassa koko matka aina viimeistä puolen kilometrin 'sprinttiä' myöten maaliin sujui ongelmitta,tuloksen ollessa vajaan minuutin Elinaa perässä viidenkympin paikkeilla reilun sadan joukossa. Niskalenkki Velskolasta oli otettu, jee!

Niin, siitä ensimmäisestä rastista vielä. Kävin juuri äsken keskiviikon Aluerasteilla Vantaan Länsisalmessa. 20 minuuttia pyörin turhaan ykkösrastin liepeillä, kävelin lähtöön ja ajoin kotiin.