Äh. Lauantai ja herätyskellon pirinä klo 8. Ei pysty. Torkku. Vilkaisu ikkunasta. Näyttää aika kirkkaalta. No hitto, nyt ylös. Missä se kompassi oikein on?
Olen viime hetkillä ilmoittautunut suunnistajien loppusyksyn kohokohtaan eli Sibbo-Vargarnan legendaariseen Raatojuoksuun, 15 kilometrin matkalle. Jukolassa tuli juostua tänä vuonna saman pituinen ankkuriosuus varsin onnistuneesti, mutta Raadossa olen nyt mukana ensi kertaa. Team SOSEesta Ilari oli osallistunut Raatojuoksuun aiemmin ja kehunut kisan tunnelmaa. Aamutoimien jälkeen suuntaan kohti Sipoon Söderkullaa odottavin mielin. Viikkoon on taas mahtunut kaikenlaista jääkaapin hajoamisesta ja hammassärystä lähtien - metsässä arkisilla asioilla on onneksi tapana unohtua.
Opastus johdattaa parkkeeraamaan auton Sipoonlahden lukion pihaan. Harhaudun vielä hetkeksi miettimään työasioita - haloo, nyt tossut jalkaan ja muiden perään kohti kilometrin päässä sijaitsevaa kisakeskusta. Alueella kisan kuuluttaja toistelee molemmilla kotimaisilla kisaohjeita ja patistaa osallistujia siirtymään lähtöpaikalle, jonne olisi matkaa vielä reippaat 2 kilometriä. Miten tuo kello onkin jo noin paljon?
Olen juossut numerolappu rinnassa aiemmin vain Jukolassa. Ensimmäinen henkilökohtainen virallinen kisa siis. Sen verran olen ehtinyt selata osallistujalistoja että tiedän kärjen menevän kansallista huippuvauhtia. Tänään, tai milloin muulloinkaan ei niihin letkoihin ole lähellekään asiaa. Oma hyvä suoritus riittää vai miten se nyt menikään.
Saavun viimein täpötäydelle lähtöalueelle. Kipinkapin ylimääräiset vaatteet muovikassissa traktorin lavalle ja vauhdilla oman kartan luokse - hei tuossa on tutut SOSEen värit, tsemppiä Hilla kympin kisaan! Mitä, kuuluttiko joku minuutti? Ai mitä, ai sanoiko se puoli minuuttia? Katsos, kengännauhat on auki ja reilu 1000 suunnistajaa kohta rynnimässä päälle!
Hetkeä myöhemmin Pamplonan härät ovat irti. Lähdön paikallistaminen A3:n kartasta ei ole ihan helppoa. Ratamestari näyttää heti kättelyssä kuka heiluttaa tahtipuikkoa - ykkösrasti on melkein suoraan Molnträskin järven vastarannalla. Juoksijamassa jakaantuu melko lailla puoliksi ja päädyn itse salamannopeasti itäkiertoon. Klassisesti, vain viitisen askelta myöhemmin vaihdan jostain syystä suuntaa. 150 metriä myöhemmin, kun pitkospuut ruuhkauttavat koko porukan kävelyvauhtiin mietin kuinka kovaa nyt kirmaisinkaan järven itäreunalla.
Pitkä 3 kilometrin kakkos-kolmosväli halkoo koko kartan itä-länsi-suunnassa. Tässä vaiheessa kuljen vielä samaa vauhtia monen muun 15 kilometrin kisaajan kanssa. Iso sähkölinja johdattaa meidät kaikki perille. Seuraavat rastit löytyvät, mutta maasto alkaa selvästi vaikeutua. Viides rasti on jo huoltorasti, jossa tarjotaan mm. suolakurkkuja, rusinoita ja juotavaa. Tähän voisi jäädä pidemmäksikin aikaa.
Huoltorastilta lähdetään ensimmäiselle kolmen rastin perhoslenkille. Jäinkö sittenkin santsaamaan liikaa evästä kun ketään ei enää näy missään? Vaikeat rastit löytyvät, ehkä pienellä onnellakin. Tiheikössä kasille tipun ensimmäisen kerran kartalta. Onneksi takaa tulee joku toinen ja pääsen hänen avuin eteenpäin. Ysi, hei tuttu huoltorasti, muista myös leimata.
Toinen neljän rastin perhoslenkki suuntaa itään. Täälläkin saan tehdä puhtaasti omaa suoritusta, enimmäkseen suunnalla. Muutamat tiukat nousut hyydyttävät reidet jo aivan tönköiksi, mutta raahaudun lopulta taas ihanien rusinoiden ja suolakurkkujen pariin, namnamomomm.
Maaliin on vielä ehkä vajaa puolet matkaa. Ratamestari on tehnyt hienot lyhyiden rastivälien hajonnat ja huomaan törmääväni samoihin kisaajiin useamman kerran kun kierrämme hajontaa päinvastaiseen suuntaan - tai ainakin niin oletan. Tulee todella pro-olo kun pääsee suunnistamaan tällaista rataa kaikkine hajontoineen ja perhoslenkkeineen!
Radan loppupuolisko on jo täyttä tuskaa. Pienetkin nousut tuntuvat vuorilta ja päässä alkaa humista. Kohteet kartalla heiluvat puuskutuksen tahdissa ja etenemisvauhdin arvioiminen muuttuu mahdottomaksi. Aika ja paikka alkavat yksinkertaisesti kadota. Onneksi matkaa ei ole enää kuin nelisen rastia jäljellä. Kaksi omani tasoista uupunutta harrastelijaa ilmestyy reitille ja kuljemme samaa matkavauhtia eteenpäin. Toiseksi viimeisellä rastilla valitsemani yläkierto osoittautuu puoli minuuttia nopeammaksi löntystää ja laskeudun kohti maalia juuri heidän edellään.
Kuuluttaja ilmoittaa ajakseni 3:54:16. Sijoitus 15 kilometrin radalla on 182., toisin sanoen sarjan kolmanneksi viimeinen. Vaikka sijoitus saattaa kuulostaa surkealta, olen silti suoritukseeni äärimmäisen tyytyväinen. Reitti tuli suunnistettua pääosin yksin vailla sen kummempia apuja ja maasto oli paikoin todella haastava. Lopputulokset kertovat yksiselitteisesti, että taso on ollut myös tässä sarjassa kova, varmaan yhtä kova kuin 20 kilometrin päämatkallakin.
Suunnistuskokemuksena vuoden 2015 Raatojuoksu menee oman listani kärkipäähän. Eri pituiset radat, haastavat maastot, upea syyskeli, suuri osallistujamäärä ja kaikin puolin hyvin organisoitu tapahtuma ansaitsee lämpimät kiitokset - suunnistaja voi nyt hyvillä mielin vetäytyä talviunille.
Kuvia Raatojuoksusta 2015
-Killi
Olen viime hetkillä ilmoittautunut suunnistajien loppusyksyn kohokohtaan eli Sibbo-Vargarnan legendaariseen Raatojuoksuun, 15 kilometrin matkalle. Jukolassa tuli juostua tänä vuonna saman pituinen ankkuriosuus varsin onnistuneesti, mutta Raadossa olen nyt mukana ensi kertaa. Team SOSEesta Ilari oli osallistunut Raatojuoksuun aiemmin ja kehunut kisan tunnelmaa. Aamutoimien jälkeen suuntaan kohti Sipoon Söderkullaa odottavin mielin. Viikkoon on taas mahtunut kaikenlaista jääkaapin hajoamisesta ja hammassärystä lähtien - metsässä arkisilla asioilla on onneksi tapana unohtua.
Opastus johdattaa parkkeeraamaan auton Sipoonlahden lukion pihaan. Harhaudun vielä hetkeksi miettimään työasioita - haloo, nyt tossut jalkaan ja muiden perään kohti kilometrin päässä sijaitsevaa kisakeskusta. Alueella kisan kuuluttaja toistelee molemmilla kotimaisilla kisaohjeita ja patistaa osallistujia siirtymään lähtöpaikalle, jonne olisi matkaa vielä reippaat 2 kilometriä. Miten tuo kello onkin jo noin paljon?
Olen juossut numerolappu rinnassa aiemmin vain Jukolassa. Ensimmäinen henkilökohtainen virallinen kisa siis. Sen verran olen ehtinyt selata osallistujalistoja että tiedän kärjen menevän kansallista huippuvauhtia. Tänään, tai milloin muulloinkaan ei niihin letkoihin ole lähellekään asiaa. Oma hyvä suoritus riittää vai miten se nyt menikään.
Saavun viimein täpötäydelle lähtöalueelle. Kipinkapin ylimääräiset vaatteet muovikassissa traktorin lavalle ja vauhdilla oman kartan luokse - hei tuossa on tutut SOSEen värit, tsemppiä Hilla kympin kisaan! Mitä, kuuluttiko joku minuutti? Ai mitä, ai sanoiko se puoli minuuttia? Katsos, kengännauhat on auki ja reilu 1000 suunnistajaa kohta rynnimässä päälle!
Hetkeä myöhemmin Pamplonan härät ovat irti. Lähdön paikallistaminen A3:n kartasta ei ole ihan helppoa. Ratamestari näyttää heti kättelyssä kuka heiluttaa tahtipuikkoa - ykkösrasti on melkein suoraan Molnträskin järven vastarannalla. Juoksijamassa jakaantuu melko lailla puoliksi ja päädyn itse salamannopeasti itäkiertoon. Klassisesti, vain viitisen askelta myöhemmin vaihdan jostain syystä suuntaa. 150 metriä myöhemmin, kun pitkospuut ruuhkauttavat koko porukan kävelyvauhtiin mietin kuinka kovaa nyt kirmaisinkaan järven itäreunalla.
Pitkä 3 kilometrin kakkos-kolmosväli halkoo koko kartan itä-länsi-suunnassa. Tässä vaiheessa kuljen vielä samaa vauhtia monen muun 15 kilometrin kisaajan kanssa. Iso sähkölinja johdattaa meidät kaikki perille. Seuraavat rastit löytyvät, mutta maasto alkaa selvästi vaikeutua. Viides rasti on jo huoltorasti, jossa tarjotaan mm. suolakurkkuja, rusinoita ja juotavaa. Tähän voisi jäädä pidemmäksikin aikaa.
Huoltorastilta lähdetään ensimmäiselle kolmen rastin perhoslenkille. Jäinkö sittenkin santsaamaan liikaa evästä kun ketään ei enää näy missään? Vaikeat rastit löytyvät, ehkä pienellä onnellakin. Tiheikössä kasille tipun ensimmäisen kerran kartalta. Onneksi takaa tulee joku toinen ja pääsen hänen avuin eteenpäin. Ysi, hei tuttu huoltorasti, muista myös leimata.
Toinen neljän rastin perhoslenkki suuntaa itään. Täälläkin saan tehdä puhtaasti omaa suoritusta, enimmäkseen suunnalla. Muutamat tiukat nousut hyydyttävät reidet jo aivan tönköiksi, mutta raahaudun lopulta taas ihanien rusinoiden ja suolakurkkujen pariin, namnamomomm.
Maaliin on vielä ehkä vajaa puolet matkaa. Ratamestari on tehnyt hienot lyhyiden rastivälien hajonnat ja huomaan törmääväni samoihin kisaajiin useamman kerran kun kierrämme hajontaa päinvastaiseen suuntaan - tai ainakin niin oletan. Tulee todella pro-olo kun pääsee suunnistamaan tällaista rataa kaikkine hajontoineen ja perhoslenkkeineen!
Radan loppupuolisko on jo täyttä tuskaa. Pienetkin nousut tuntuvat vuorilta ja päässä alkaa humista. Kohteet kartalla heiluvat puuskutuksen tahdissa ja etenemisvauhdin arvioiminen muuttuu mahdottomaksi. Aika ja paikka alkavat yksinkertaisesti kadota. Onneksi matkaa ei ole enää kuin nelisen rastia jäljellä. Kaksi omani tasoista uupunutta harrastelijaa ilmestyy reitille ja kuljemme samaa matkavauhtia eteenpäin. Toiseksi viimeisellä rastilla valitsemani yläkierto osoittautuu puoli minuuttia nopeammaksi löntystää ja laskeudun kohti maalia juuri heidän edellään.
Kuuluttaja ilmoittaa ajakseni 3:54:16. Sijoitus 15 kilometrin radalla on 182., toisin sanoen sarjan kolmanneksi viimeinen. Vaikka sijoitus saattaa kuulostaa surkealta, olen silti suoritukseeni äärimmäisen tyytyväinen. Reitti tuli suunnistettua pääosin yksin vailla sen kummempia apuja ja maasto oli paikoin todella haastava. Lopputulokset kertovat yksiselitteisesti, että taso on ollut myös tässä sarjassa kova, varmaan yhtä kova kuin 20 kilometrin päämatkallakin.
Suunnistuskokemuksena vuoden 2015 Raatojuoksu menee oman listani kärkipäähän. Eri pituiset radat, haastavat maastot, upea syyskeli, suuri osallistujamäärä ja kaikin puolin hyvin organisoitu tapahtuma ansaitsee lämpimät kiitokset - suunnistaja voi nyt hyvillä mielin vetäytyä talviunille.
Kuvia Raatojuoksusta 2015
-Killi
