Raatojuoksun maaliin – suunnistuskausi 2013 paketissa

Pyhäinpäivän aamu valkeni tällä kertaa vähemmän lumisena ja lupaavan aurinkoisena. Vaikka herätessä oli kironnut oman tyhmyytensä, muisti vielä nukkuvan kaupungin läpi aamuvarhaisella ajaessaan taas sen, että suunnistajan viikonloput todellakin ovat erilaisia. Varmaan jollain muullakin tavalla pyhäinpäivänsä voisi viettää, mutta ei tietenkään näin hyvällä.

Suuntana oli syksyinen metsä Söderkullan pohjoispuolella itäisellä Uudellamaalla ja suunnistuskauden perinteisesti päättävä, jo 36. kertaa järjestettävä Raatojuoksu. Kilpailu on avoin kaikille, niin ammattilaiset kuin amatööritkin pääsevät kisaamaan samalta viivalta – viime vuonna naisten 20 km pitkän matkan voitti Minna Kauppi. Tänä vuonna Minna ei metsässä viihtynyt, sillä matka jäi nyt kesken.

Alun perin Raatojuoksun raato oli se, joka tuli viimeisenä metsästä pois, mutta kilpailu tästä tittelistä johti siihen, että osa kilpailijoista ei ollut tullut ulos metsästä edes iltaan mennessä ja siksi sääntöjä piti muuttaa.  Raatoaika on  nykyään 15 km:n voittoaika + 2 tuntia ja se suunnistaja, joka ensimmäisenä tulee hyväksytysti maaliin tämän jälkeen on Vuoden Raato ja saa arvostetun RAATO -kyltin. Itselleni jäi epäselväksi, miten tähän titteliin tulisi suhtautua, jos sellainen kyltti kaulaan matkan jälkeen ripustettaisiin.

Pientä jännitystä oli ilmassa, polven tähystyksessä tehdystä ylimääräisten osien imuroinnista ja pintojen puhdistuksesta oli kulunut vain 31 päivää ja juoksu oli tällä välin jäänyt luonnollisesti kokonaan väliin. Kuntopyörä ja reisipenkki oli tullut sitäkin tutummaksi, mutta eipä siitä sinänsä apua tässä olisi. Testisamoilu Viikin viikonloppurasteilla oli toisaalta sujunut sen verran mallikkaasti, että metsään uskalsi lähteä.

Mukaan oli ilmoittautunut reilu 1200 silmämääräisesti melko normaalia kuntosuunnistajaa – kuivan kesän oravat eivät ainakaan dominoineet maisemaa. Matkoina sekä miehillä että naisilla oli tarjolla 20, 15 tai 10 kilometriä. Itselläni totta kai kymppi, metsämaratonit jätin nyt suosiolla muille. Lähtöpaikkana toimivalta Söderkullan koululta oli viitoitus polkuja pitkin 2,5 kilometrin päässä olevalle lähtöpaikalle, joten tämä pidensi jo itsessään varsinaista kokonaismatkaa ja kun päälle lisää normaalit kiemurat ja säntäilyt, tuli yhteensä pyörittyä itäisen Uudenmaan metsissä varmasti reilusti yli 15 kilometrin verran.

Järjestäjä oli luvannut maaston olevan pääosin hyväpohjaista avokalliomaastoa, jossa ei ole kovin suuria korkeuseroja. Väliin mahtui kuitenkin synkkiä kuusimetsiä ja peitteisempiä alueita ja jokunen hakkuualuekin. Itseään ei kuitenkaan tarvinnut alkaa hajottamaan varsinaisessa hakkuualuetetsauksessa vaan alueet pystyi hyvin kiertämään ja reitit olikin näin järkevästi suunniteltu.

Numerolappu rinnassa toi hieman ylimääräistä adrea, mutta yhteislähtö sujui lopulta hyvin. Homma muodostui nopeasti Jukolasta tutuksi jonossa juoksemiseksi, kun lähes kaikille mahdollisille reitinvalinnoille löytyi heti ainakin 10-20 etenijää. Suunnistustaitoa kuitenkin kysyttiin, sillä neljänneltä huoltorastiksi pystytetyltä rastilta alkoi hajonta, minkä johdosta metsässä pyöri väkeä sikinsokin. Tässä vaiheessa oli hyvä olla perillä siitä, missä oli menossa ja mihin oli pyrkimässä. Rastivälit alkuosuudella olivat varsin pitkiä, mutta ainakin itse etenin lähinnä karttamerkkejä seuraamalla kompassia vähemmän vilkuillen. Huoltorastilla ei ollut aikaa jäädä jogurtteja syömään, rusinat kyllä kelpasivat.

Savotta sujui varsin hyvin aina kymmenennelle rastille, millä kohdin sekä miehestä että jalasta loppui pati. Tästä eteenpäin eteneminen muistutti lähinnä naparetkeilijöiden etenemistä vastatuulessa. Ajatus kesken jättämisestä kävi pikaisesti mielessä, mutta kun kartalla lyhyin reitti maaliin, lämpimään suihkuun ja huoltoon oli nimenomaan rastireitti, ei tarvinnut tätä montaa sekuntia miettiä. Hitaasti, mutta varmasti maali lähestyi ryömintävaihteellakin ja maalissa leimatessa fiilis oli voittajan fiilis. Tavoite täyttyi, rastit löydetty ja maaliin alle kolmessa tunnissa ja taaksekin jäi vielä kymmenkunta suunnistajaa. Ja reilusti ennen Vuoden Raatoa! Tähän oli hyvä päättää suunnistuskausi 2013. Kokemuksena Raatojuoksu oli sen verran positiivinen, että ehkä ensi kaudella myös SOSEen syyskatsastukset voitaisiin pitää tässä yhteydessä.

Mitä kaudesta sitten jäi käteen? Päällimmäisenä on mielessä tietysti aivan mieletön Jukola-kokemus, maailman parhaalla suunnistustiimillä mahtavien tyyppien kanssa Jämsä-Jukola oli juttu, joka ei unohdu koskaan. Elossa selvittiin kaikki siitäkin, parannettiin viime vuoden sijoitusta ja jokainen kasvoi varmasti suunnistajana ainakin muutaman sentin. Ensi vuonna Kuopiossa lähdetään parantamaan taas suoritusta, suunnittelut ja valmistelut aloitetaan tuota pikaa. Perinteisissä SOSEen pikkujouluissa jaetaan varmasti jo alustavia osuuksia.

Mieleen on jäänyt toki myös SOSEen syyskatsastukset, lukuisat iltarastit pitkin viikkoa, syksyn viikonloppurastit, käsittämätön Ilolan viidakkosuunnistus, missä mikään ei toiminut, HS:n Jukola-koulu ja ryhmäsuunnistus, sprintit ja pysäköintiohjaajana toimiminen. Ennen kaikkea mukavassa porukassa ei ole koskaan tuntunut siltä, että tätä lajia tekisi jostain pakosta tai olisi tylsä lähteä metsään.

Ensi vuoden tavoitteista isoimpana on Kuopio-Jukola ja siihen valmistautuminen. Kuntopohjan rakentaminen on aloitettava saman tien, enää ei ole tekosyitä juoksutreenien laiminlyömiselle. Kartanluvussa ne korkeuskäyrät ja rastimerkit on nyt todellakin otettava haltuun. Rasteille aion palata huhtikuussa, kun iltarastit taas käynnistyvät. Touko-kesäkuussa sitten pitempiä ratoja ja katsotaan, jos SOSEen joukkohulluus tiivistyisi niihin kuuluisiin Paloheinän mäkijuoksutreeneihin. Yksin siitä ei tule mitään. Eikä varmaan porukalla naurulta siitäkään mitään.

Kuopiossa nähdään

Ilari