Valmistautuminen Jukolan viestin avausosuuteen sujui hyvin: leiriydyttyämme SOSE Basecampiin kävin pari kertaa syömässä kisakeskuksessa, mutta muutoin pyrin lepäilemään, ettei jalat olisi heti alkumetreillä väsyneet. Joukkueen yhteishetki teltoilla yhdeksältä nosti meikäläisen sykettä yllättävästi. Tähän mennessä ei ollut jännittänyt, mutta nyt alkoi paniikki iskeä puseroon!
Kun yhteiskuvat oli saatu otettua, vetäydyin telttaan kiskomaan juoksukamppeita päälle. Uudet sukat paketista jalkaan, pinkki buffi päähän ja otsalamppu siihen päälle, jes kohta mennään! Lähdin hieman kymmenen jälkeen emitin nollaukseen ja ehdin hyvin ennen ruuhkaa lähtöalueelle.
Lähtölaukausta oli hermostuttavaa odotella, varsinkin kun koko kilpailukeskus hiljentyi minuuteiksi ennen pamausta. Ja sitten matkaan. En halunnut satuttaa ruuhkassa itseäni ja lähdin hölkäten etenemään. Muilla ei ollut selkeästikään sama taktiikka vaan kyynärpäät ojossa paineltiin takaa ohi.
K-pisteeltä lähdin letkan mukana suunnalla kohti omaa rastia. Heti pitkä rastiväli! Varmistelin useaan kertaan että olen menossa oikeaan suuntaan, mutta vasta voimalinjalle tultuamme aloin tarkemmin tsekkailemaan missä mennään. Kun letka lähti nousemaan metsäautotieltä mäen päälle, tajusin ettei mennä mun rastin suuntaan (vaikka edellämenijät huutelivat samaa koodia). Aiemmista Jukoloista viisastuneena päätin ottaa ekan tarkasti, ja irtauduin letkasta käyriä seuraten suoraan rastille. Onnittelin itsenäni muiden häröillessä eestaas.
Kakkonen ja kolmonen löytyivät napakasti ja yllätyin pellon laidalla olevasta juomarastista, näin aikaisin! Letka mäkeä ylös eteni melko hitaasti, ja etsin vähän omia polkujani ja ohittelin jengiä. Oma rasti löytyi hyvin, jonka jälkeen piti tehdä ensimmäinen kunnon reitinvalinta; jyrkänteiden oikealta vai vasemmalta puolelta vitoselle. Valitsin oikean ja etenin tässä vaiheessa yksin. Oli alkanut jo hämärtää, joten maaston muotoja oli vaikeaa erottaa kaukaa. En ollut ihan varma missä kohtaa olin etenemässä, sillä pienipiirteistä avokalliota oli hankala lukea pimeässä. Yhtäkkiä kuulen, kun joku huutaa tsemppiä SOSEelle, kiitoskiitos!
Etenen avokallion reunaan ja tässä vaiheessa muitakin rastinetsijöitä ilmaantuu jälleen ympärille. Yhdessä haemme 112:sta ja vahingossa tipautan polulle asti, paikallistan mukamas itseni ja juoksen kohti rastia, mutta se onkin hajonta 215. Siitä onkin helppo suunnata rinteen reunaa omalle rastille. Tästä eteenpäin juoksemme porukassa (jossa yksi Ajokoirakin mukana) kutoselle, seiskalle ja kohti kasia.
Hieman ennen kasia letkan kärki lähtee etsimään rastia liian aikaisin. En tästä hämäänny, vaan jatkan matkaa (uraa pitkin) ja nappaan kasin ennen muuta letkaa. Sitten ura katoaa ja etenen hetken matkaa suunnalla, mutta päätänkin koukata vasemmalta polun kautta vitosrastin ohitse. Kallion reunalta tullaan persliukua alas, ja ysi löytyy suolta helposti. Sitten jolkotellaan letkassa juomarastin kautta kympille.
Otan kympiltä suunnan kohti omaa rastia, ja lähden letkan perään katsoen että ollaan menossa mun rastille. Mutta ura viekin keskelle tiheikköä, jossa oman lampun teho ei riitä alkuunkaan! Näen vain nenäni edessä olevat puut, en mitään muuta. Tupsahdan aukiolle, josta valojen vilkkumista seuraten kaarran oikealle ja tulen hajontarastille. Ei muuta kuin takaisin tiheikköön ja käväisen kertaalleen metsänrajassakin kunnes joku huutaa isoon ääneen 211:n sijainnin ja päädyn vihdoin rastille. Seuraavat rastivälit suunnistan hitaasti mutta varmasti, tiheiköt ovat tosi pimeitä.
Kolmentoista jälkeen tarjoillaan jälleen useaa reittivalintaa. Tässä juutun kävelyvauhtia etenevään letkaan ja tiheikössä ei pääse ohitse. Tielle tullessamme kiristän tahtia ja kaarran hakkuuaukion laitaa kulkevalle polulle. Tässä on mukava juosta. Etenen yksin rastivälin puoleen asti kunnes saan tutunnäköisen letkan kiinni. Huikkaan letkalle, että minnekäs olette menossa, johon saan yhdeltä vastauksen että 134:lle johon toinen huikkaa kärjestä, että joo sinne. Yritän jututtaa jengiä, mutta saan vähän vastakaikua. Niin, suunnistamaanhan tänne on tultu :)
Pinkaisen porukan ohi 134lle, joka löytyy helposti avokallion laelta. Sitten teen reissun ehkä typerimmän peesailumokan. Lähden hiljaisen joukon jatkeeksi oikealle, mutta en lue tarkasti karttaa. Yritämme tähdätä tiheikön keskelle tienpäähän, mutta ojan ylitettyämme hoksaan ettemme ole oikealla uralla. Avokalliolta kaarramme oikealle ja löydämme tien. Harmillinen turha kierto! Lähestymme rastia nro 15 ja huomaan vasemmalla Pendolino-junan lailla eteneviä valoja. Huikkaan porukallemme, että kärki taitaa mennä tuolla. Kohta tielle putkahtaakin kakkososuuden menijöitä puuskuttaen.
Viidentoista ja juomarastin jälkeen jatkan tien ja tiheikön kautta polulle. On pimeää ja jostain syystä en kunnolla malta tarkistaa missä kohtaa polkua olen. Nousen kallioiden vasempaa puolta ja sitten kaarran oikealle ”rastin suuntaan”, mutta ajaudun seuraavan nyppylän taakse ja tipahdan kartalta. Tästä alkaa päämäärätön haahuilu. En saa mistään kiinni vaikka kuinka yritän asettaa karttaa vastaamaan maastonmuotoja. Kärkijoukkueita pyyhkii oikealta ja vasemmalta ohi, joku kysyy minulta missä ollaan. Kertaalleen kuulen, että tuolla se 218 on, ja lähden käden viitoittamaan suuntaan. Ei löydy ja haahuilu jatkuu. Alkaa ärsyttämään. Yritän löytää takaisin polulle, mutta sekin on hukassa. Kunnes aiemmin kanssani juossut kaveri kertoo löytäneensä rastin ja vihdoin minäkin bongaan sen kuopasta, olipa piilossa. Tässä vaiheessa on selvää, että kolmen tunnin alitus ei tule toteutumaan, vaikka alkumatkaan olen ollut todella tyytyväinen. Kasaan itseni ja loput rastit löytyvät ilman ongelmia.
Viimeisen juomarastin jälkeen vauhti hidastuu hetkeksi kun haluan ottaa hiekkakuoppat ja sinne tänne risteilevät polut tarkasti. Venlojen viestistä tutut maisemat vilahtelevat silmissä ja otsalamppujen valot kimmeltävät hienosti veden pinnalla. Kilpailukeskuksen kuulutukset voimistuvat askel askeleelta, juoksu tuntuu kevyeltä ja loppuviitoitukselle riittää energiaa. Bongaan Hillan jo kaukaa ja tuulettelen onnistunutta suoritusta maalisuoralla.
Pettymys iskee kilpailukeskuksessa kun tsekkaan oman sijoitukseni – päälle 1600. Se ei ollenkaan vastaa omaa fiilistä! Olisi pitänyt juosta lähtöviitoituksella kovempaa ja jättää 218-rastin haahuilu tekemättä. Vaan onpa parannettavaa ensi vuotta silmällä pitäen!
Team SOSE 1. osuus / reittihärveli
Kun yhteiskuvat oli saatu otettua, vetäydyin telttaan kiskomaan juoksukamppeita päälle. Uudet sukat paketista jalkaan, pinkki buffi päähän ja otsalamppu siihen päälle, jes kohta mennään! Lähdin hieman kymmenen jälkeen emitin nollaukseen ja ehdin hyvin ennen ruuhkaa lähtöalueelle.
Lähtölaukausta oli hermostuttavaa odotella, varsinkin kun koko kilpailukeskus hiljentyi minuuteiksi ennen pamausta. Ja sitten matkaan. En halunnut satuttaa ruuhkassa itseäni ja lähdin hölkäten etenemään. Muilla ei ollut selkeästikään sama taktiikka vaan kyynärpäät ojossa paineltiin takaa ohi.
K-pisteeltä lähdin letkan mukana suunnalla kohti omaa rastia. Heti pitkä rastiväli! Varmistelin useaan kertaan että olen menossa oikeaan suuntaan, mutta vasta voimalinjalle tultuamme aloin tarkemmin tsekkailemaan missä mennään. Kun letka lähti nousemaan metsäautotieltä mäen päälle, tajusin ettei mennä mun rastin suuntaan (vaikka edellämenijät huutelivat samaa koodia). Aiemmista Jukoloista viisastuneena päätin ottaa ekan tarkasti, ja irtauduin letkasta käyriä seuraten suoraan rastille. Onnittelin itsenäni muiden häröillessä eestaas.
Kakkonen ja kolmonen löytyivät napakasti ja yllätyin pellon laidalla olevasta juomarastista, näin aikaisin! Letka mäkeä ylös eteni melko hitaasti, ja etsin vähän omia polkujani ja ohittelin jengiä. Oma rasti löytyi hyvin, jonka jälkeen piti tehdä ensimmäinen kunnon reitinvalinta; jyrkänteiden oikealta vai vasemmalta puolelta vitoselle. Valitsin oikean ja etenin tässä vaiheessa yksin. Oli alkanut jo hämärtää, joten maaston muotoja oli vaikeaa erottaa kaukaa. En ollut ihan varma missä kohtaa olin etenemässä, sillä pienipiirteistä avokalliota oli hankala lukea pimeässä. Yhtäkkiä kuulen, kun joku huutaa tsemppiä SOSEelle, kiitoskiitos!
Etenen avokallion reunaan ja tässä vaiheessa muitakin rastinetsijöitä ilmaantuu jälleen ympärille. Yhdessä haemme 112:sta ja vahingossa tipautan polulle asti, paikallistan mukamas itseni ja juoksen kohti rastia, mutta se onkin hajonta 215. Siitä onkin helppo suunnata rinteen reunaa omalle rastille. Tästä eteenpäin juoksemme porukassa (jossa yksi Ajokoirakin mukana) kutoselle, seiskalle ja kohti kasia.
Hieman ennen kasia letkan kärki lähtee etsimään rastia liian aikaisin. En tästä hämäänny, vaan jatkan matkaa (uraa pitkin) ja nappaan kasin ennen muuta letkaa. Sitten ura katoaa ja etenen hetken matkaa suunnalla, mutta päätänkin koukata vasemmalta polun kautta vitosrastin ohitse. Kallion reunalta tullaan persliukua alas, ja ysi löytyy suolta helposti. Sitten jolkotellaan letkassa juomarastin kautta kympille.
Otan kympiltä suunnan kohti omaa rastia, ja lähden letkan perään katsoen että ollaan menossa mun rastille. Mutta ura viekin keskelle tiheikköä, jossa oman lampun teho ei riitä alkuunkaan! Näen vain nenäni edessä olevat puut, en mitään muuta. Tupsahdan aukiolle, josta valojen vilkkumista seuraten kaarran oikealle ja tulen hajontarastille. Ei muuta kuin takaisin tiheikköön ja käväisen kertaalleen metsänrajassakin kunnes joku huutaa isoon ääneen 211:n sijainnin ja päädyn vihdoin rastille. Seuraavat rastivälit suunnistan hitaasti mutta varmasti, tiheiköt ovat tosi pimeitä.
Kolmentoista jälkeen tarjoillaan jälleen useaa reittivalintaa. Tässä juutun kävelyvauhtia etenevään letkaan ja tiheikössä ei pääse ohitse. Tielle tullessamme kiristän tahtia ja kaarran hakkuuaukion laitaa kulkevalle polulle. Tässä on mukava juosta. Etenen yksin rastivälin puoleen asti kunnes saan tutunnäköisen letkan kiinni. Huikkaan letkalle, että minnekäs olette menossa, johon saan yhdeltä vastauksen että 134:lle johon toinen huikkaa kärjestä, että joo sinne. Yritän jututtaa jengiä, mutta saan vähän vastakaikua. Niin, suunnistamaanhan tänne on tultu :)
Pinkaisen porukan ohi 134lle, joka löytyy helposti avokallion laelta. Sitten teen reissun ehkä typerimmän peesailumokan. Lähden hiljaisen joukon jatkeeksi oikealle, mutta en lue tarkasti karttaa. Yritämme tähdätä tiheikön keskelle tienpäähän, mutta ojan ylitettyämme hoksaan ettemme ole oikealla uralla. Avokalliolta kaarramme oikealle ja löydämme tien. Harmillinen turha kierto! Lähestymme rastia nro 15 ja huomaan vasemmalla Pendolino-junan lailla eteneviä valoja. Huikkaan porukallemme, että kärki taitaa mennä tuolla. Kohta tielle putkahtaakin kakkososuuden menijöitä puuskuttaen.
Viidentoista ja juomarastin jälkeen jatkan tien ja tiheikön kautta polulle. On pimeää ja jostain syystä en kunnolla malta tarkistaa missä kohtaa polkua olen. Nousen kallioiden vasempaa puolta ja sitten kaarran oikealle ”rastin suuntaan”, mutta ajaudun seuraavan nyppylän taakse ja tipahdan kartalta. Tästä alkaa päämäärätön haahuilu. En saa mistään kiinni vaikka kuinka yritän asettaa karttaa vastaamaan maastonmuotoja. Kärkijoukkueita pyyhkii oikealta ja vasemmalta ohi, joku kysyy minulta missä ollaan. Kertaalleen kuulen, että tuolla se 218 on, ja lähden käden viitoittamaan suuntaan. Ei löydy ja haahuilu jatkuu. Alkaa ärsyttämään. Yritän löytää takaisin polulle, mutta sekin on hukassa. Kunnes aiemmin kanssani juossut kaveri kertoo löytäneensä rastin ja vihdoin minäkin bongaan sen kuopasta, olipa piilossa. Tässä vaiheessa on selvää, että kolmen tunnin alitus ei tule toteutumaan, vaikka alkumatkaan olen ollut todella tyytyväinen. Kasaan itseni ja loput rastit löytyvät ilman ongelmia.
Viimeisen juomarastin jälkeen vauhti hidastuu hetkeksi kun haluan ottaa hiekkakuoppat ja sinne tänne risteilevät polut tarkasti. Venlojen viestistä tutut maisemat vilahtelevat silmissä ja otsalamppujen valot kimmeltävät hienosti veden pinnalla. Kilpailukeskuksen kuulutukset voimistuvat askel askeleelta, juoksu tuntuu kevyeltä ja loppuviitoitukselle riittää energiaa. Bongaan Hillan jo kaukaa ja tuulettelen onnistunutta suoritusta maalisuoralla.
Pettymys iskee kilpailukeskuksessa kun tsekkaan oman sijoitukseni – päälle 1600. Se ei ollenkaan vastaa omaa fiilistä! Olisi pitänyt juosta lähtöviitoituksella kovempaa ja jättää 218-rastin haahuilu tekemättä. Vaan onpa parannettavaa ensi vuotta silmällä pitäen!
Team SOSE 1. osuus / reittihärveli
