Valio-Jukola

1352

1570SOSE - Suunta EteläänFIN19:48:33

1 Tommi Wallenius


2:54:591581.

2 Maija-Reetta Mannismäki3:30:431569.
6:25:421564.

3 Lasse Roiha2:37:131152.
9:02:561481.

4 Anna Parkkinen2:33:281491.
11:36:241485.

5 Paula Lappalainen1:58:531292.
13:35:171441.

6 Aku Varamäki3:13:221454.
16:48:401430.

7 Elina Jääskeläinen2:59:531168.
19:48:331352.


Nyt kun suunnistuskesän kohokohdasta on kulunut pari viikkoa, on aika palata Valio-Jukolan osuuskohtaisiin tunnelmiin. Varoitus: Tämä teksti sisältää luokattoman määrän spekulointia ja jossittelua, lukeminen omalla vastuulla.

Tommi 1. osuus, 12,8 km. 2:54:59, sijoitus vaihdossa 1581.

lähtö:
Please don't touch your maps! Ai perhana, mitä jos vaan ihan ajatuksissani avaan jo kartan, koko jengi hylätään jo ennen kisan alkua.. PAM!! Joku rynni takarivistä kyynärpäätaktiikalla heti ohi, se salee vetää itsensä ihan piippuun jo ennen viitoituksen päättymistä. Hei, tää kartta on ihan megaiso, huh 27 rastia! 200 m takana, nyt alko pistää, kiva.

1. rasti:
"Sataykkönen, kellään sataykkönen?" "Satakakkonen, minne päin?" Oli melkoinen yllätys, että puhe alkoi heti viitoituksen jälkeen jyrkässä ylämäessä. No, en ainakaan ole yksin. Kunhan nyt vain sen ekan rastin löytäis hyvin niin tulis hyvä...Ai saatana, siinä meni nilkka, oikea nilkka muljahti ympäri! Sattuu mutta pystyy astumaan. Tuolla, sataykkönen, jess oma rasti. Ja ihan sikana jengiä pyörii ympyrää, en oo vika!

2.-7. rasti:
Menee ihan älyttömän hyvin, tuun pitkässä letkassa ihan suoraan, punaista viivaa pitkin. Metsässä on aika syvät urat jo. Oon varmaan jossain 700 joukossa (oikeasti joku 1300, vain muutama sata takana), kovilla sykkeillä ja ilman härväystä. Ihan sika hyvin menee! Näkeeköhän ne teltoilla väliaikoja?

8.-11. rasti:
Käännyttiin jo takaspäin etelään, haha nyt vaan Suunta Etelään.. Oikeesti nyt alkaa jo vähän painaa, pakko jaksaa tässä porukassa. Muutamia menee aina silloin tällöin ohi, ite en pysty kiristää tahtia. Pakko jaksaa painaa..

12.-13. rasti:
Juomarasti, huh nyt on jano. Nyt taas haarautuu..Häh, eiks tää oo muka oikee, nää kaikki huutaa vaan toista numeroa? Tuun takas 100 m, no nyt eka sano saman 133sen, perhana takas ympäri, ois vaan pitäny luottaa omaan menoon. Nyt pää kasassa. Häh, mis me ollaan, jengi pysähty? Joku sanoo että enemmän itään, se on varma. Kaikki 30 ukkoo lähtee ton perään, mä kans. Ja ollaan väärällä rastilla! Ei saatana, mitä se tollai huutelee jos ei tiedä missä ollaan?! Ja miks me kaikki mentiin sen perässä??

14.-17. rasti:
Pari rastia tuli taas hyvin, nyt tosi pitkä väli, vajaa 2 kilsaa. Joo, noiden kiellettyjen alueiden välistä, se on hyvä. Osaakohan toi pitkätukka mitään..? Kun nyt vaan pysyn tässä. Alkaa pimetä enemmän, laitan lampun kovemmalle teholle, ei oo enää pitkä matka. Bambi!

18. rasti:
Jollain miehellä on lamppu sammunu, pysähdyn neuvomaan. Minne se pitkätukka meni? Äh, ajatus katkes, tipuin kartalta. Paha kun on juossu niin pitkään muiden perässä. Ja nyt alkaa samalla väsyy. Tuolla, vihdoin, meni varmaan 10 minuuttia.

19. rasti:
Zzzip. Mitä helvettiä, tuli pimeetä. Ei saatana saatana, lamppu sammu! Mä en nää mitään!! Tuol menee joku, pakko saada se kiinni. Ei oo sama rasti, pitää jäädä venaa jotain toista. Pieni fosforijälki kompassissa sentään. Vihdoin saman radan menijä, seuraan sitä. Tää ei voi olla totta, alko niin hyvin.

20.-23. rasti:

Takas viitoitetulla niityllä, täs näkee sentään jotain. Jengii on kannustamassa, joo kiitti kiitti. Äh, tappomäki, ei taas näe mitään. Takaa tullaan kovaa, onkohan nää jo kolmannella osuudella, ai sori, ei ollu tarkotus taklaa, mä en vaan nää mitään. Seuraan tota nuorta kundia. "Onkohan se nyt tuolla vai onkohan se täällä..?" Apua, tää kundi on kans ihan hukassa..

24.-27. rasti:
Nyt ollaan jo tosi lähellä. Vauhti on tippunu ihan kävelyks, ei vaan näe karttaa, liian pimeetä, pitää koko ajan venaa et joku tulis jolla sama rata. Joku mies luovuttaa, sillä on kans lamppu sammunu. Mä en luovuta, nyt ollaan liian lähellä maalia. Vielä vika rasti, tuolla! Vedän viitoituksen maaliin täysiä. Jee, kuka tuolla huutaa, siistii! Nyt vaan oikee kartta Murrelle, tsemii! Emitin tarkistus, kaikki kunnossa, jesjesjes! Huh mikä setti. Mut alle kolme tuntii, en voi olla vika, jengii oli vielä metsässä. Huh.



Murre 2. osuus, 12,8 km, 3:30:43, sijoitus vaihdossa 1564

Oma jännitys metsään lähtemisestä ehti karista vaihtoalueella Killiä odotellessa. Mutta sieltä se innostus hiipi uudelleen pintaan kun sain kartan käteen ja valokeilan osoittamaan kohti metsää. Juoksin viitoituksen ajan, mutta eka mäki ja metsän pimeys hidastivat vauhdin heti kävelyksi. En millään löytänyt uraa omalle ekalle rastille, mutta lähdin luottavaisesti suunnalla liikenteeseen. Tiheässä ja pimeässä metsässä ajauduin liikaa oikealle ja törmäsin suon laidalla toista rastia etsivään kaveriin, joka hänkin oli vähän hukassa. Kysyin ohikulkevalta vielä varmistuksen ja palasin takaisinpäin löytäen vihdoin rastin. Vilkaisin kelloa, joka näytti, että oli kulunut jo 25 minsaa lähdöstä. Pakko ryhdistäytyä, näin kauaa ei joka rastia voi etsiä!

Skarppaaminen auttoi. Rastit kakkosesta kasille löytyivät ilman kummempiä hämminkejä. Juoksin pääasiassa yksin, halusin säästellä voimiani osuuden loppupuolta varten. Mutta sitten tuli iso pummi. Lähdin seiskalta uraa pitkin, ylitin polun ja tien. Maaston muodoista yritin katsella, että lähden seuraamaan rinteen vasempaa laitaa. Näin vasemmalla puolella alhaalla valoletkan, mutta oletin, että se menee toiselle rastille. Jatkoin reippaasti eteenpäin, nousin jyrkänteen vierestä ylös, havaitsin metsänrajan, mutta en ymmärtänyt olevani aivan liikaa oikealla. Sekoilin mäen laella juosten ees taas etsien jotain, mistä napata kiinni. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen löysin jonkun, joka oli leimannut mun rastilla ja viittilöi nousemaan tiheän kuusikon taakse mäen laelle. Olin ollut liian oikealla ja liian alhaalla. Harmitti hillittömästi, mutta pakko oli jatkaa eteenpäin.

Seuraava rasti löytyi helposti, vaikka ristinsielua ei tuntunut liikkuvan missään. Ehdin jo tässä vaiheessa miettiä, että mikä massatapahtuma se tällainen on kun yksin pitää jolkotella rastilta toiselle.

Ysin jälkeen lähdin seuraamaan jotain väärää uraa, ja palasin takaisin kun tuntui, että olen menossa vikasuuntaan. Otin vähän vauhtia kielletyn alueen kulmauksesta ja kiipesin mäen ylös löytäen rastin samantien. Pellolla sijainneen juomarastin jälkeen liityin letkan jatkoksi. Rapa roiskui kivasti kun kaikki porhalsivat pellonreunaa eteenpäin. Ohitin yhden rastin joka ei ollut omani, mutta onneksi edessä näkyvä pelto oli sen verran selkeä, että rasti nro 13 oli helppo napata.

Aurinko oli alkanut jo nousta ja lampusta sai vähentää tehoa yhden pykälän. Pitkä rastiväli kuudenneltatoista seitsemälletoista vaikutti haastavalta, mutta reisissä tuntui olevan vielä paukkuja. Joten päätin tehdä joko äärimmäisen tyhmän tai äärimmäisen fiksun ratkaisun: kierrän polkuja ja teitä pitkin vasemman kautta rastille. Ajattelin, että etenen juosten polulla nopeammin kuin koko ajan karttaa lukien metsässä (vaikka kuinka siellä olisi ura, jota seurata). Hymyilytti, kun käki kukkui jossain ja linnut alkoivat laulaa. Huikkasin huomenet sekä EA-pisteellä valvoville että ylimääräisenä matkalleni osuneen juomapisteen väelle. Kun polku muuttui leveämmäksi tieksi, juoksi siellä enemmänkin väkeä. Tuntui mahtavalta, kun oma juoksu kulki niin hyvin, että pystyin vetämään sitä letkaa!

Seuraavat rastit löytyivät helposti, nyt letkassa juosten. Pellon ylityksen ja juomarastin jälkeen koittaneessa ylämäessä meinasi voimat loppua. Olin ollut metsässä jo kolme tuntia ja alkoi vähän syyllisyys painaa siitä, että siellä ne joukkuekaverit odottelivat. Olin laskeskellut selviäväni radasta kolmessa tunnissa. No, ei auttanut muu kuin jaksaa vielä loppupätkä. Loput rastit löytyivät ongelmitta, hitaasti kylläkin. Neljänneks viimeistä rastia tosin en leimannut ensimmäisellä kerralla kun juoksin siitä ohi. Olin katsonut etsiväni rastia koodilla 25, vaikka se oli rastin järjestysnumero. 

Maaliviitoituksella askel oli kevyt ja hymyilytti: jes, mä tein sen! Yö oli reissuni aikana muuttunut aamuksi ja huoltojoukot saapuneet kannustamaan mua. Kun emitin tarkistaja kuittasi suoritukseni hyväksytyksi, oli mahtavaa kirmata karttatelineelle ja luovuttaa viestikapula Lasselle.
Olo suunnistuksen jälkeen

Lasse 3. osuus, 14,1 km. 2:37:13, sijoitus vaihdossa 1481.
Herätys teltassa joskus yhden jälkeen: Killi on tullut ykköseltä. Taisi mennä pitkään. Pasteijaosaston kanssa tehdyn sopimuksen rauhoittamana menen uudelleen unille, eiköhän ne herätä kun Murren väliajat antavat aihetta.

Tunnin kuluttua käy jukolat - uni ei enää tule vaan päässä pyörii ajatus Murresta seisomassa karsinassa tolpan nokassa vaihtoa huutelemassa. Noh, samahan se on alkaa valmistautua, kamat niskaan ja vessajonoon. Tunti siitä ja pasteijaosasto tiedottaa että Murre lähestyy. Päätän jättää hätäilyt teltalle ja hölkkäilen karsinaan. Menee tunti ja näen Murren väsyneenä mutta hymy naamalla kiikuttavan karttaa suuntaani. Ei sitten jääneet hätäilyt teltalle, mutta ehkä karsinaan...

Heitän Murrelle fiksusti että "Tais olla vaativaa", nappaan kartan ja lähden laputtamaan pieneen ylämäkeen. Muita kolmosia ei näy, taitaa olla tulossa pitkälti soolojuoksu päinvastoin kuin Jukoloissa yleensä. Jaloissa on selvästi herättelyn tarvetta, mutta keskityn lukemaan karttaa ja teen reitinvalinnat ensimmäiselle juottopaikalle saakka. Kilometrin kuluttua K-pisteellä jalat ovat edelleen hitaat, pitänee tosiaan ottaa rauhallisesti. Kielletyn alueen reunasta suunta kompassiin ja käyrien luku päälle. Kätevästi kuitenkin sekoan ensimmäisessä kumpareessa - Sipoonkorven pienipiirteisyys yhdistettynä kahteen suunnistuskertaan ennen Jukolaa opettaa kovalla kädellä. Matkan arviointi alkaa hälyttää punaista pari sataa metriä ennen rastia (muistattehan vielä sen hätäilyn...), palaan takaisin, osun väärälle rastille ja kiroan mielessäni tajutessani kuvion. Uusi suunta ja pääsen oikealle hollille, tosin pari sataa metriä sivuun. Alan kuitenkin jo tajuta jotain kartan kuvaustavasta ja löydän sopivanoloisen kivikaksikon, josta kaarran rastille. Eli otetaan siis vauhtia pois vielä pykälä, tästä kuviosta voisi olla ylpeä Rauman pitsiviikoilla muttei Jukolassa.

Kakkoselle on tarjolla helppo rastinotto lammen kautta, joten käytän välin karttaan piirtotapaan tutustuen. Tarkemmin ajatellen kuvaus on oikein toimivaa ja rastikin löytyy lammen ja kumpareen kautta siististi. Rastilla tapaan ilmiselvät kaverukset Pentin ja Entin (nimet muutettu), jotka lähtevät kolmoselle vauhdilla. Rastinotoksi on tarjolla pelto ja kun en tiedä kavereiden peesattavuudesta kaarran peltoa hieman heppuja pidemmälle. Rastille kuitenkin saavumme yhtä aikaa ja kun kaverit lähtevät Pentin johdolla rastilta taas nopeasti kuin palkka tililtä, lyöttäydyn peesiin. Viitoituksella olevalle juomarastille mennessä Entti siirtyy keulaan ja menemään ihan hyvää tahtia - pari viikkoa aiemmin juostu Tukholma painaa jaloissa ja geeliä ja juomaa säätäessäni en ehdi tekemään kovinkaan kummoista suunnitelmaa seuraavalle rastille. Metsään tullessa Pentti siirtyy johtoon ja vetää rastille oikean kautta. Kuulin kaverilta vaihdossa että juomapaikalta siirrytään putkelle, joten olen tyytyväinen ettei tarvitse suunnistaa yksin.

Rastia lähestyttäessä Entti kirmaa kuitenkin oikealta ohi ja Pentti seuraa frendinsä perässä. Pekka Rytkösen kartta puhuu minulle kuitenkin tässä kohti jo ihan kiltisti, joten nappaan rastin jyrkänteeltä ja suuntaan kuutoselle. Polulle - aukolle - kumpareelle ja naps!, siinähän se rasti on. Seiskalle mennessä tulee vastaan joukko selkiä jotka ohjaavat rastille, vedän ennen rastia ohi ylärinteen kautta ja heitän kasia kohti ensimmäisten joukossa. Usko alkaa nousta kun leimaan rastin ekana ja seuraavalle lyhyelle välille lataan vielä vähän kovempaa. Ja heti tulee päin kasvoja - vedän vain kymmenen metriä vasemmalle, mutta lenkki ja pieni pohtiminen hidastavat ja muut pääsevät sen ansiosta kantaan. Jopa Pentti ja Entti.

Seuraavana onkin vuorossa parin kilometrin väli, jota lähdemme joukossa tavoittelemaan eteläisen polkukierron kautta. Polulla Entti taas keulii, mutta sopiihan se silloin kun meno on helppoa. Oikaisen ennen tienylitystä hieman ja päädyn mielestäni oikeanlaiselle polulle. Polku kuitenkin katoaa alta ja kieputan pusikossa villisti kuin hamsteri. Pentti ja Entti tulevat jonkun kolmannen kanssa samaan syssyyn ja huutelevat toisilleen luottamusta herättävästi että "missä mennään". Sanon että liian oikealla, mutta pojat päättävät vetää suoraan ja kun omakin ajatus on on varma kuin vakuusrahat, isken taas kantaan. Ja jumps, suolla tarpomisen jälkeen tullaan aukolle. Entti osaa suunnistaa selvästi yhtä hyvin kuin se viereinen mänty (arvatkaa mistä se lempinimi tuli) ja vetää oikealle, minä lähden vasemmalle nähtyäni jyrkänteen joka aukolle pitikin ilmestyä. Kaverukset E&P eivät vieläkään puhu kenellekään muulle kuin toisilleen, eivätkä kommenttini jyrkänteestä tunnu auttavan. Pian kuitenkin kaikki kolme ovat perässäni.

Uusi suunnitelma: polkuja pitkin yhdelletoista, siitä kympille ja takaisin. Entti ja jopa Pentti eivät löydä oikeita polkuja kartasta, mutta ottavat tarjoamani kyydin, vaika välillä yrittävätkin etsiä omia reittejä keskeltä kuusikkoja. Rastille saavumme yhdessä, ja koska 11 oli jo tiedusteltu, Entti saa loistaa ja tykittää rastille kuin kuninkuusraveissa. 12 menee polkuja kierrellen, 13 on juottopaikka ja ainahan minulle kuppi kelpaa. Nauran mielessäni kun Entti toteaa että Pentin kyyti loppui ja radat eroavat. Juoksen hyväkulkuista mäenreunaa kohti 14:a, ja Entti ottaa minulta kyytiä kun ei ilmeisesti muutakaan keksi. Yllätys on kova, kun rastilla onkin hänelle väärä koodi ja hymyillen jätän kaverin seisomaan, huikattuani vastauksen kysymykseen että missä ollaan. Aina autetaan, mutta jos on tultu yhdessä monta kilsaa ja nyt vasta jutututtaa, tarjoan miehelle mielelläni vähän suunnistuskoulutusta joten pidän karttani itselläni.

Taas ollaan siis yksin. Edessä pari lyhyttä ja helppoa välirastia, joista toisen vedän hienosti lievälle paraabelille. No, suht sujuvasti kuitenkin. 16-17 on taas pitkä väli, mutta tarjolla on suora ratkaisu ja pientä lopun kiharaa lukuunottamatta reitti piirtyy kartalle kuin taiteilijan siveltimestä. Matkalla mennään pari sataa metriä suota ja totean juoksuvauhdin jääneen täysin - Tukholma muistuttaa olemassaolostaan. Maratoonarin askel kokee kovia maastossa. Vauhdin putoaminen kuitenkin karsii loputkin virheet ja osalle rasteista tulen kuin telkkä pönttöön, toisille räpyttelen rehellisesti enemmän kuin västäräkki. Pian olen kuitenkin pellon ylityksellä ja juomapaikalla. Mukia kumoon ja viimeisille rasteille, jota napsahtavat Emittiin yhtä mallikkaasti kuin edelliset neljä. Ihan hyvinhän tämä Jukola yksinkin sujuu, jos osaa suunnistaa!

Viimeisellä suunnistuksellisella rastilla, 28:lla, teen kuitenkin aloittelijamaisen virheen ja ryhdyn etsimään rastia yhden polun ylitettyäni, kun piti mennä kahden yli. Heti kun luulee jotain, suunnistus kostaa. Kolmen minuutin pyöriminen ei tuhoa suorituksessa mitään, mutta maan päälle se palauttaa... Tajuttuani virheen rasti löytyy puolessa minuutissa ja pian kaarrankin jo kartanpalautukseen muun SOSEen kannustaessa. Ei parhaita Jukoloitani, mutta Tukholman, yksin juoksemisen ja vähäisen suunnistusharjoittelun jälkeen ok suoritus. Anna onnittelee vaihtopukilla ja kehoitan kokeneen oloisesti käyttämään polkuja, koska maasto on vaikealukuista. Myöhemmin olen miettinyt miksi, koska omat parhaat välini juoksin puhdasta metsää pitkin... Noh, hyvinhän se Annakin sieltä tuli, jalat samassa tukholmantukossa. Siitä lisää seuraavassa osassa.

Anna 4. osuus, 7,8 km. 2:33:28, sijoitus vaihdossa 1485.


Teltassa nukkuminen on kuulemma tärkeä osa Jukola-kokemusta. Sekin on totta, mutta lisäksi huomaan pian nukkumaanmenon jälkeen, että jännityksessä ja kisa-alueen selostuksien kaiussa nukkuminen lienee myös tyypillisesti heräämistä suurempi haaste. Näen rauhattomia suunnistusunia odotellessani omaa herätystäni ja kuulen unen läpi, että Halden SK on tehnyt kardinaalimokan ja että Killi on palannut avaukselta. Auringonnousun aikaan päätän nousta ylös. Aamupala on hyvä vaihtoehto makuupussissa pyörimiselle ja varhaisaamun tunnit kuluvat nopeasti kahvia juoden ja SOSEen etenemistä seuraten, Pasteijaosaston valvovan silmän alla.

Kello on noin puoli kahdeksan aamulla kun pääsen matkaan. Hieno tunne! Vaihtoalue on vaivaton kokemus ensikertalaisellekin. Lasse saapuu niin kuin pitääkin, ollen juuri rämeiköstä palattuaan sitä mieltä, että suunnalla eteneminen on ollut tässä maastossa haastavaa. Tiedän kuitenkin, että suunta pysyy kompassissa koko matkan, vaikka maasto näyttäisi kuinka urautuneelta. Etapillani välit ovat myös lyhyempiä, mikä helpottanee vaikealukuisessa maastossa. 

Vihdoinkin metsässä. Jukolassa! No, totta puhuenhan alun merkitty reitti menee aikalailla säästellen ja karttaa tutkien, ei pikaisesti ensimmäisele rastille kirmaten. Tukholman palautuminen on vielä meneillään ja mietin, että korkeuseroja tulee olemaan ja äärivauhdeilla rasittamista on vältettävä ainakin näin alkuun. Vasta-alkaja myös yllättyy: Tähän aikaan aamusta suunnistajia on vain nimeksi, mutta runnottua maata ja polkuja katsoessa on kuitenkin helppo kuvitella, minkälainen väenpaljous täällä on ollut pari tuntia sitten.

Kahden ensimmäisen onnistuneen rastin haun innoittamana alan uskomaan, että kyllä tästä selvitään. Onnistumisen tunteista kannattaa kuitenkin 
nauttia  silloin kun niitä on, sillä jo helpoksi kuvittelemalta kolmannella rastilla menee tovi jos toinenkin, löydän vain väärän rastin, jota kaikki muut suunnistajat minua lukuunottamatta näyttävät etsivän. Lopulta palaan yhteensä kolme kertaa takaisin isolle lohkareelle ja siitä takaisin pöpelikköön, itsevarmuuden vähentyessä kerta kerralta, aina yrittäen ottaa paremman suunnan ja skannauksen ympäristöön. Tämä on juuri sitä Lassen mainitsemaa Rauman pitsiviikoille paremmin sopivaa kuviota. Muistan, että suunnistus kostaa aina: Helppo väli, selvät maastomerkit, haha!


Onneksi neljäs rasti löytyy ilman samanlaista epätoivoa kuin edellinen. Sitten suunta itään päin ja juomapisteelle. Kumoan viisi lasia vettä ja urheilujuomaaja kysyn itseltäni, kannattiko todella lähteä matkaan ilman juomavyötä? Onneksi huolto reitillä pelaa, kiitän juomapisteellä työskenteleviä ja rynnistän eteenpäin loikkimalla useita metrejä leveän upottavan mutaisen uoman yli. Tästä on mennyt muutama muukin. Viides ja kuudes rasti löytyvätkin vaivattomasti. Juomapisteen jälkeen metsä on ammottanut tyhjyyttään, eikä kukaan lähde ainakaan sinne, mihin minä seuraavaksi suuntaan.


Seuraavaksi osuuteni pisin väli. Alku vie läpi viidakkomaisen kasvillisuuden puron vartta pitkin, missään ei ole ristinsielua. Edettyäni hetken päätän tehdä reittivalintaani muutoksen, jossa juokseminen vähenee, mutta metsää, suota ja nousemista on edessä enemmän. Kääntyessäni takaisin minua vastaan juoksee saman etapin suunnistaja firmansa paidassa. Firmajuoksijan reittivalinta on juuri se, minkä itse hylkäsin, mutta lienen tarpeeksi vakuuttava ja hän tulee peesiini kompassivetoiselle reitille. Vastuu peesaajasta nostaa skarppiuttani reittivalinnan suhteen, onneksi kartalla ollaan niin kuin pitääkin ja suon ylityskin on yllättävän helppo. Pian alkaa taas näkyä muita suunnistajia ja seitsemäs rasti on hallussa. Firmajuoksija näyttää olevan tyytyväinen valitsemastani reitistä ja otamme saman suunnan kohti kahdeksatta rastia. Seuraavaksi merkitty reitti lammen reunassa, Firmajuoksija jää peesistä. Täällähän tuntuu suorastaan ryysikseltä.


Nyt saa ottaa suunnan etelään! Yhdeksännen rastin haku onnistuu, sitten paluu länteen kisa-alueen suuntaan, nyt mäen takaa paljastuu leveä lauma puuskuttavia suunnistajia. Hämmentävän suuri, yht'äkkinen ihmisjoukko tarkoittaa, että yhteislähtö on tapahtunut ja myös Team SOSEeen loput kisaajat ovat matkassa! Rastit 10-12 ovat lähekkäin ja löytyvät kivuttomasti, sitten merkitty pitkä suora ja juoksemista. Nyt ollaan jo voiton puolella! Mielessä käy, että toivottavasti kaikki leimaukset onnistuneet ja meneekö tieto etenemisestä Pasteijaosastolle?

Vielä ylös rankkaa ylämäkeä. Alue on pieni ja kartalla pienipiirteinen, ja täynnä rasteja ja suunnistajia. Amatöörisuunnistajalle sattuu virheitä ja seuraan valmista polkua liikaa pohjoiseen. Yllättäen bongaan taas Firmajuoksijan ja oikea rastikin löytyy pian, naps ja jyrkkä nousu jatkuu. Raskaat rastivälit 14-15 hölkkään käytännössä läpi Firmajuoksijan kanssa
. Loppu tuntuu pitkältä ja täytyy myöntää, että tuntuu jaloissa: vielä on juostavaa lopussakin. 16. ja viimeinen rasti tien kupeessa tuntuu jotenkin typerältä, mutta nyt valkenee miten lähellä maalia on. Mielessä käy, voiko tässä vaiheessa vielä juosta väärään suuntaan? Mitä jos vahingossa lähtisi takaisin reitille? Haha! Nyt juoksemaan kohti maalia! Maaliin ajassa 2:33, upea fiilis kun palatessa on SOSE-kavereita odottamassa ja hurraamassa! Jihuu!

Jälkitunnelmissa päällimmäisenä todella hieno kokemus johon olen supertyytyväinen! Ainahan on paljon opeteltavaa suunnistuksessa ja pitsikuviot voisin tosiaan jättää tulevaisuudessa toisaalle. Minun etappini aikaan vältyin muuten sattumalta täysin sateelta. Sadetakit tulivat myöhemmin aamupäivällä käyttöön ja viimeisten etappien suunnistajat olivatkin metsässä aika erilaisissa olosuhteissa. Paula, Aku ja Elina sekä tukijoukkomme Pasteijaosasto kertovat seuraavaksi kertovat omien etappiensa kokemuksista.



Paula 5. osuus, 8,2 km. 1:58:53, sijoitus vaihdossa 1441.

Valinta viidennen osuuden juoksijaksi oli nopea ja yllättävä. Sain Jukola-viikon maanantaina vihiä, että SOSE hakee juoksijaa joukkueeseensa estyneen tilalle ja pääsyvaatimuksena oli lähinnä, että on joskus suunnistanut ja kalenterissa on tyhjää seuraavana viikonloppuna. Minut valittiin. Sen sijaan odotus kisapaikalla pääsystä metsään tuntui pitkältä ja jännitti niin, ettei teltalla paljoa nukuttanut. Lepuutin silmiäni kunnes Akun kanssa lähdettiin hervottomina yhteislähtöön.

Sain kokeneemmalta Jukola-konkarilta ennen omaa starttiani neuvon, ettei kannata lämmitellä, lämmittelynä toimii hölkkä K-pisteelle. Matka lähdöstä sinne meni kai enemmänkin kävellen ja karttaa ihmetellen: 17 rastia! Ykköselle rynnin ihmetellen erinäköisten ja erikokoisten ihmisten kirjoa ja kuin ihmeen kaupalla se kivi sieltä löytyi. Matkalla kakkoselle siirryin ihmettelemään metsästä löytyviä polkuja ja uria – kaikki ennakkotiedot niistä pitivät paikkansa. Löysin rastin. Löytämisen ilo tyssäsi siihen ja kolmosta hain huolella. Tässä kohtaa ehti myös ihmetellä sitä, kuinka äkkiä päätös siitä, etten huutele rasteja vaan teen vain omaa suoritusta, unohtui. ”Sataviiskuus, sataviiskuus? Löytyikö rasti huutelun vai oman suorituksen perusteella on jo unohtunut mutta rasti löytyi.
Neloselle siirtyessä ihmettelin, kuinka kivasti se letka vie mukanaan ja miten helppo sitä on lähteä seuraamaan. Juomarastin jälkeen aloin pelata jälleen omaa peliä. Ihmettelin miten voin olla näin poikki jo nyt ja olin löytävinäni ikäviä tuntemuksia polvesta, ei pysty ei pysty juoksemaan kunnolla. Vitonen, kutonen, seiska ja sen jälkeen kääk, pitkä rastiväli. Olen aina tykännyt siitä, kun kengät suolla kastuu ja viimeistään nyt tämä nautinto oli taattu. Leimaus rastilla kahdeksan ja suunta ysille. Nyt tuli jo vettä taivaaltakin eli loppupätkä mentäisiin raikkaassa kesäsateessa. 

Reitinvalinta ysiltä kympille ehkä epäonnistui mutta kengäthän olivat jo märät joten suolla oli kiva jatkaa. Tässä vaiheessa viimeistään ei enää jännittänyt ja ihmeteltävääkin oli vähemmän, olinhan jo yli puolimatkassa. Rastit 10–13 tuntuivat ihmeen helpoilta löytää. Siirtymätaipaleella juostessani aloin jo suunnitella taktiikkaa siitä, että miten sen loppusuoran jaksaisi juosten. Muistin, että se pääosin olisi alamäkeä joten en alkanut säästellä voimiani vielä. Viimeiset neljä rastia löydettiin porukalla mutta loppusuoralla olin enää minä. Loppuuko tämä jo nyt?! Odotin, että jengi olisi ollut kannustamassa maaliintuloani mutta ihmetyksekseni pääsin heidät yllättämään huijaten jopa moderneja seurantamenetelmiä. Teltalla pasteijaosaston hyvässä huolenpidossa sain kaipaamani kannustushuudot ja ihmettelin miten mahtavaan porukkaan olin päätynyt. Suunnistus, ihmeen hieno laji.

Aku, 6. osuus, 10,2 km, 3:13:22, sijoitus vaihdossa 1430

Krääh! Jihuuh! Aamun yhteislähtö oli yhtä suurta tunnetta, kuten oikeastaan koko Jukola-projekti tähän asti jo lähes parin vuoden ajan. Lataus oli valtava, kun vii-mein-kin oli pääsemässä metsään ja oli osana tapahtumaa, josta oli vain haaveiltu ja puhuttu edelliset vuodet.

Koko Sose taisi olla kasassa, kun suunnattiin aamun yhteislähtöön ja Paulan kanssa halailtiin toisiamme ainakin kolme kertaa lähtöalueella varmuuden vuoksi. Myös kokeneemmilta suunnistajilta tuli kannustavia kommentteja, hieno tunnelma siis.

Ja pam! Sitten mentiin! Alku oli valtavan jännittävää, ja kuten aina, tälläkään kertaa en ymmärtänyt kartasta tuon taivaallista. Onneksi peltoa riitti ja alun ryminässä sain itseni kartalle. Oli kiva lähteä matkaan yhdessä kokeneemman Paulan kanssa ja tunnelmaa kohotti entisestään Soseen kannustushuudot.

Aika pian alkoikin menojalkaa vipattaa, ja lähdin Paulan luota omille teilleni. Eka rasti löytyi vähän kyselemällä, ja olin tyytyväinen, että oikeasti kysyin oikeaa rastia. Nöyrryin siis pelin hengen mukaisesti.

Näin jälkikäteen muistellessa en muista reittivalinnoista tuon taivaallista. Jotenkin ne rastit kuitenkin löytyivät yksi toisensa jälkeen ja tunnelma oli hyvä. Pistin satasen lasiin aina, kun tiesin, missä rasti on, muuten etenin tasaisen rauhallista vauhtia.

Lisäpontta juoksuun antoi ajatus siitä, että juuri siltä rastilta saattoi välittyä väliaikatietoja Soseen kannustusjoukoille. Tuntui kivalta tietää, että loppu joukkue seurasi väliaikatietoja leirialueella. Toisaalta lisäpaineita tuli siitä, että oltiin päästy näin pitkälle.Mokaaminen olisi ollut fataalia.

Hyvän startin jälkeen itseluottamus oli varmaan taas noussut sietämättömälle tasolle, ja suunnistus kosti. Helppo rastiväli seiskalta kasille meni hapuiluksi ja tein tooooosi pitkän, turhan laskun alas isolta mäeltä joenuomaan, ja jouduin kiipeämään koko helkkarin mäen päälle takaisin. No, ei se minua harmittanut enää sitten, kun kasi löytyi.

Jossain vaiheessa törmättiin Ellun kanssa ja tietenkin kiljuttiin iloisesti ja halailtiin. Olin eksynyt vahingossa Elinan rastille, koska unohdin, mille rastille olin itse menossa. Saattaa olla, että keskittyminen alkoi tässä vaiheessa hieman herpaantua.

Jukola-meininkiä aamun tunteina.
Melko heti lähdön jälkeen oli alkanut sataa. Aluksi sade tuntui kivalta ja rasteja oli mukavaa noukkia raikkaassa juoksusäässä, mutta parin tunnin jälkeen olin jo aivan litimärkä. Rasteja oli onnistuneesti haettu jo neljätoista, enää 11 jäljellä. Edessä oli osuuden pisin siirtymä, ja se vähän jännitti.

Siirtymälle osui kaksi kiellettyä aluetta, jotka olivat aiheuttaneet sen verran hajontaa, ettei selviä polkuja ollut. Jossain vaiheessa huomasin seisovani polulla, jossa minun ei mielestäni olisi pitänyt olla. Vieressäni seisoi tuulipuvussa aivan yhtä eksyneen oloinen mies, ja yhdessä pyörittelimme karttaa ja yritimme selvittää sijaintia. Ehdotin tälle miehelle kaikenlaisia suuntia ja mahdollisuuksia, ja aloin haahuilemaan näin jälkikäteen arvioituna aika päämäärättömästi ympäri suon reunaa. Tämä Tossukaksi ristimäni mies seurasi minua ja oli mukamas koko ajan samaa mieltä kaikesta kanssani. Ärsyttävä tyyppi, olisi vain ohjannut meidät miehekkäästi seuraavalle rastille! Oltiin siis samanlaisia urpoja, ja ekaa kertaa Jukolassa molemmat. Siinä ehti juttelemaan kaikenlaista, vaikka lähinnä hoinkin veetä.

Jossain vaiheessa Tossukka alkoi empien ehdotella, että etelä olisikin aivan päinvastaisessa suunnassa, kuin olin ajatellut sen olevan. No tietenkin se oli! Tajusin, että olimme ihan eksyksissä. Olin litimärkä ja oli niin kylmä, että tärisin holtittomasti. Kahden tunnin juoksu alkoi tuntua jaloissa ja huomasin alkavani kompuroida vähän väliä. Onneksi oli myslipatukka takataskussa, nyt oli sen paikka.

Fiilikset oli aika surkeat, mutta ajattelin, ettei tämän ole tarkoituskaan olla mukavaa, koska mitäs muisteltavaa siinä sitten olisi. "Traumaattisimmat muistot ovat usein parhaita", lainasin mielessäni yhtä aikamme suurimmista ajattelijoista.

Laskin, että maalin sulkeutumiseen oli vielä neljä viisi tuntia, enkä ollut varma pysynkö niin kauan hengissä kuolematta hypotermiaan. Tiesin, että niin kauan minun oli yritettävä, koska en halunnut olla se, jonka takia koko joukkueen suoritus hylätään. Eteenpäin siis.

No, jotenkin ihmeen kaupalla, ja sen jälkeen kun ilmansuunnat oli paikannettu, osasimme laittaa itsemme kartalle, ja matka jatkui seuraavalle rastille. Heitettiin iloiset yläfemmat hengenpelastaja-Tossukan kanssa, ja kirmasin kovaa vauhtia eteenpäin. Suunnistus oli taas yht'äkkiä yksi maailman upeimmista lajeista ja olo gasellimainen.

Rastit 16-22 löytyivät helpohkosti. Vika rasti jäljellä, jee! Tein aika erikoisen reittivalinnan, mutta päädyin oikeille huudeille, aivan maalialueen pellon reunaan. Olin kulkenut rastille yhdessä jonkun miehen kanssa, ja kun neuvoin meille reittiä pinkissä paidassani, Soseen kannustusjoukot bongasivat juuri oikeaan suuntaan osoittavan käteni. Jälkikäteen kuulin, kuinka ylpeitä minusta oli oltu. Hehee.


Ja ah, sitten se maali, yksi oikeasti elämäni hienoimmista hetkistä. Kuulin viimeiselle rastille Soseen kannustushuudot ja vaikka aiemmin jalat olivat jo alkaneet kompastella, sain supervoimat. Oli aivan mieletön fiilis juosta metsästä pellolle johtavalle sillalle, kuulla oman joukkueen huudot pellolta ja antaa mennä. Olin edellisen kahden vuoden ajan jokaisella lenkillä ottanut kunnon loppuspurtin ja ajatellut, kuinka Jukolassa sitten juostaan eikä säästellä. Painelin viimeiset muutaman sata metriä euforisessa tilassa ja siinä taisi muutama muu suunnistaja jäädä jälkeen, hah! Ne eivät tienneet, miten sitä juoksua oli harjoiteltu.

Voittohalaus
Maalilinjalla koko Sose seisoi märissä sadekamppeissaan kädet ojossa. Heitettiin yläfemmat ja leimasin maalissa. Melkein itku pääsi, kun olin niin onnellinen. Olipas upea kokemus maailman parhaan suunnistusosaston kanssa.
Lasse, Anna, Aku, Murre ja Elina eli Suunnistusosasto Suunta Etelään lähdön hetkillä. Killi taitaa olla juuri lähtenyt metsään ja Paula on jossain.

Elina 7. osuus, 15,2 km. 2:59:53, sijoitus maalissa 1352.



Mai gaaad! Koko lähes kaksi vuotta kestäneen Jukola-projektin ajan itse tavoite oli tuntunut kovin kaukaiselta, jos ei lasketa Soseen pikkujouluissa ja kevät-gaalassa lietsottuja ajoittaisia joukkopaniikkeja. Realismi iskee vasten kasvoja, kun hiippailen hieman ennen yhdeksää lähtöalueelle ankkureiden yhteislähtöä varten ja löydän ympäriltäni lähinnä kuivan kesän oravia muistuttavia mieshahmoja. Jännitys pahenee lähtöä odotellessa ja tunnen epätoivon orastavan, kun vilkuilen ympärilläni olevia tyyppejä, joilla selvästi on keskimäärin muutama (miljoona) metsäkilometri itseäni enemmän takana. Hermostuksissani höpisen lähtöalueella vieruskaverille, että olen nyt ensimmäistä kertaa Jukolassa, ja tämä kuivan kesän orava komentoi silmiään pyöritellen, että "päätit sitten ottaa samantien ankkuriosuuden". Ansaittu piikki, myönnetään. 

Lähtölaukaus, kartta telineestä ja menoksi! Siis mitä v**ua! Kartta on suurinpiirtein samankokoinen kuin hesari! Onneksi edessä on noin kilometrin verran opastettua peltojuoksua K-pisteelle, ja sen aikana ehtii kartan taitella edes jossain määrin käsiteltäväksi naviskaksi. Hölköttelen alkupätkää maltillista vauhtia, koska olen päättänyt pitää realiteetit mielessä koko urakan ajan. Fakta kuitenkin on, että en ole koskaan aikaisemmin suunnistanut yli 10 kilometrin reittiä. Nyt edessä on lähes hupaisalta tuntuvat 15,1 kilometriä, joka sisältää 33 rastia ja 550 metriä (eli naurettavan paljon) nousua. Ensimmäisen kilometrin aikana jännitys unohtuu, kun keskityn pöyristelmään kartan kokoa. Kävelen viimeisen nousun K-pisteelle, ja otan samalla suunnan K-pisteeltä ensimmäiselle rastille. 

K-pisteellä se sitten alkaa, ihan järkyttävä ÄLÄMÖLÖ. Porukka huutelee rastikoodejaan kuin viimeistä päivää. Eikö tää jengi oikeesti tiedä, minne ne on menossa, vai yrittääkö ne olla avuliaita, vai mitähäh? Ihme porukkaa. Keskityn omaan suoritukseen, ja lähden suunnalla kohti ensimmäistä rastia kipittäen kallioiden yli. Toisella rastivälillä alan ymmärtämään, että suunnistaminen ja Jukola-suunnistaminen ovat kaksi ihan eri lajia. Muutan taktiikkani vuorovaikuitteisempaan suuntaan, ja alan hakemaan henkistä tukea kanssasuunnistajilta. Näin homma toimii: ota suunta, mieti rastiväli, ja kuuntele sitten, mitä koodeja jengi huutelee. Tällä tavalla saa kivasti uskonvahvistusta omiin valintoihin, eikä varmisteluun tule käytettyä niin paljon aikaa. Tällainen vuorovaikuitteinen ote toimi ainakin minulla ja Kalevan Rastin Finckellä, ihan muutamia nimiä mainitakseni. 

Ensimmäiset 12 rastia sujuvat kuin hurmoksessa. Aikaa kuluu noin tunti ja matkalle on mahtunut jo kaksi juomapistettäkin. Vetelen kaksi käsin vettä ja urheilujuomaa. Mahtavaa! Jaloissa tuntuu hyvältä, eikä suurempia jaksamisongelmiakaan ole ollut. 12. rastin ja juomapisteen jälkeen ylitän ison tien, jonka toisella puolella muut osuudet eivät ole käyneetkään. Maasto muuttuu selväsi mäkisemmäksi ja reisiä koetellaan. Alusta asti olen kävellyt osuuden jyrkät ylämäet, ja kyseisen päätöksen järkevyys korostuu tässä maastossa. Seuraavat kuusirastiväliä menevät hyvin pitkälti jonojuoksuna, kun maasto ei juurikaan tarjoa mahdollisuuksia järkeville reittivalinnoille. Tai sitten en vain tajua niitä. Rastilla 15 suunta kääntyy jo lähes täysin länteen ja rastille 17 mennessä vetelen mielessäni huimia tuuletuksia sen kunniaksi, että puoliväli on saavutettu. Jihuuuh! Tässä vaiheessa takana on noin 1,5 tuntia kirmailua.

Rastin 18 jälkeen ylitän taas ison tien toiseen suuntaan ja tarjoan vahtia pitäville varusmiehille hieman tilannekomiikkaa ojan ylitykselläni. Samalla kiittelen itseäni päätöksestä ottaa mukaan pari pientä vesipulloa, koska tässä vaiheessa reissua on saavutettu piste, jossa nesteitä on saatava vähintään puolen tunnin välein. Lienee sanomattakin selvää, että askel ei varsinaisesti muutu jatkuvasti kevyempään suuntaan, mutta siitäkin huolimatta meno tuntuu edelleen hyvältä. Seuraavat neljä rastiväliä tarjoilevat selvästi aikaisempaa maltillisempaa maastonmuotoa ja lisäksi urat näkyvät aivan erilailla kuin aikaisemmin. Täällä on selvästi vedetty muitakin osuuksia. Kaikki menee hyvin kunnes tulen rastille 22 ja törmään Akuun. Jälkikäteen ajatellen innostun tästä mahtavasta jälleennäkemisestä aivan liikaa ja pasmat menee sekaisin. Halitaankin vähän, kun ollaan niin innoissaan. Kuivan kesän oravat eivät selvästikään ymmärrä, kuinka mahtavaa on törmätä tuttuun naamaan metsässä. Aku tulee seuraavan rastivälin samaa matkaa, ja toivotellaan vielä tsempit reissuun. Leimattuani rastilla 23 teenkin sitten koko suorituksen ainoan ison mokan. En katso karttaa tarkasti ja luulen lähteväni kiertämään kiellettyä huuhkaja-aluetta, mutta todellisuudessa olenkin yhden mäennyppylän liian idässä ja ajautunut siten liian etelään. Asia paljastuu, kun en näe rinteessä karttaan merkattuja rajausnauhoja ja tarkastelen karttaa uudelleen. Fan! Ilmankos täällä ei näykään ketään muita. Nyt ei pidä sählätä lisää. Enemmän tai vähemmän nopeasti päätän, että kikkailun tai edelliselle rastille palaamisen sijaan otan suunnistusosastomme nimen vastaisesti suunnan länteen ja vedän tiukasti suunnalla, kunnes päädyn Storträskin rannalle. Tämä toimii, mutta aikaa palaa, kun etenen korkkaamattomassa metsikössä. Olen tuskaisen tietoinen, että tässä ei nyt mennä niinkuin pitäisi, mutta pysyn valinnassani ja lopulta löydän lammen rannalle. Lähden kiertämään lampea etelän kautta ja polulla juostessani tajuan, että nyt jalat alkavat olemaan todella väsyneet. Reidet ovat tulessa ja jalkateriä särkee. Osuuden pisimmän rastivälin väsyttämänä saavun väärälle hajontarastille ja tuhlaan vielä todennäköisesti öbaut viisi minuuttia lisää. Rastivälillä aikaa menee yhteensä lähes puoli tuntia. Pah ja puuh. Onneksi seuraavat rastivälit 24-27 sijaitsevat käytännössä nipussa, minkä jälkeen pääsen juoksemaan pellon halki juomapisteelle.

Juomapisteellä ymmärrän, että nyt ollaan todella lähellä maalia. Karttaa katsoessani tajuan myös, että loput rastit ovat maastossa, jossa tuskin enää onnistun tekemään suurempia kämmejä. Olen käsittämättömän onnellinen, kunnes löydän pelto-osuuden toisesta päästä lähinnä vitsiltä tuntuvan ylämäen. Suurinpiirtein osuuden puolesta välistä saakka on satanut, ja nousu on muuttunut velliksi. Porukalla on ongelmia päästä liukasta mäkeä ylös väsyneillä jaloilla ja itsekin päästelen parit kirosanat valuessani muutamaan otteseen lipsakkaa mäkeä väärään suuntaan. Pummaan viimeisellä pätkällä yhtä rastia jonkin verran ja lisäksi superväsyneet jalat pakottavat kävelemään jo melko loivatkin mäet ylös. Leimatessani viimeiselle rastille ymmärrän, että jos yhtään jaksan juosta, selviydyn koko hommasta alle kolmeen tuntiin. Ei ole todellista! Nyt viimeiset rutistukset irti, ja kohti maalisuoraa. Tuulettelen onnessani ja kuvittelen, että joku saattaisi ottaa kuvankin maaliintulostani. 

Ihan uskomaton fiilis leimata maalissa ja mennä maaliselvitykseen. Tädit sanovat kaiken olevan kunnossa ja tekee mieli itkeä. Mahtavaa, mahtavaa, mahtavaa! Niin siisti fiilis. Kun tulen ulos maalialueelta minulle paljastuu, että pastejaosasto ja muu Sose-porukka ei ole saanut lainkaan tietoa etenemisestäni metsässä. Tämä selittää siis kohtalaisen laimean vastaanoton maalissa. Olin itse ennen osuuttani arvioinut, että olen tyytyväinen, jos pääsen metsästä pois alle neljän tunnin. Loppuaikani on 2.59.53 ja sijoitus osuudella 1168/1391, eli yli kaksisataa kuivan kesän oravaa on jätetty ihan suunnistamalla ja juoksemalla taakse.

Tästä onkin hyvä siirtyä jälkispekuttamaan mallasrastille. Ensi vuonna uudestaan! 




Pasteijaosasto 1.-7. osuus, la-su 28 h, sijoitus 1.



"Mitä täytettä pasteijoihin?” "Mistä virta peilipalloon?"

Prologi

”Ja mä voin tehdä vaik jotain pasteijoita teille!”, kuului Pasteijaosaston perustamispuheenvuoro lyhyenä ja nasevana. Pelkkien tarjoilujen kanssa puuhailu sai kuitenkin jäädä hyvin nopeasti. SOSEen Pasteijaosastoksi nimetty huoltojoukkue aloitti valmistautumisen Jukolaan hyvissä ajoin, jopa ennen kuin koko osallistumispäätös oli tehty - ja ennen kuin huoltojoukkue edes itse tiesi tehtävästään tai lähdöstä mukaan Jukolaan.

Onneksi huoltoon hakeutuu perinteisesti organisatorisesti pätevää ja mielikuvitusrikasta porukkaa. Hulluudesta on joskus hyötyä. Kukaan Pasteijasta ei ollut aikaisemmin ollut Jukolassa, mutta tulokulmaksi otettiin ”festarit”, joista kokemusta oli lukuisia miestyövuosia. Lähtökohtaisesti omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneena Pasteijaosastoa mietitytti tietysti eniten oma juoma- (ja ruoka) -huolto. Päänvaivaa tuotti lisäksi SOSEen leirikeskuksen arkkitehtuuri ja kahden Airdancerin tilaaminen. Näistä urheilukisoista tutuista kompressorin luoman ilmavirran avulla huojuvista hahmoista päätettiin lopulta lukuisten palavereitten jälkeen kuitenkin luopua – ei kustannussyistä vaan kateuden välttämiseksi.  

Jukolaa edeltävä viikko

Kantavaksi ideaksi ja huoltoleirin teemaksi valittiin kisadisko. "Virallinen" kisabiisi Jukola Groove soi jatkuvalla syötöllä Pasteijaosaston äänentoistolaitteissa ja monissa liemissä marinoitujen pasteijalaisten varastoista löydettiin nopeasti peilipallo, jonka ympärille "kisakeskus" päätettiin rakentaa. Peilipallon vaatimaan infrastruktuuriin (virta, ripustus) liittyvät pikkuongelmat ratkaistiin tämän jälkeen nopeasti.

Saksalaisesta puutarhavälinekaupasta löytyi juuri SOSEen tarkoituksiin sopiva katos ja loput kalusteet haalittiin kasaan johtavista huonekaluliikkeistä. ”Ruokatarjoilun peruskivenä toimiva tapetointipöytä edustaa klassista skandinaavista muotoilua”, todettiin. Jokainen SOSElainen oli myös velvoitettu tuomaan paikalle retkituoli. Jäljelle jäi enää kisamenun laatiminen.

Pasteijoita piti tietenkin olla. Lisäksi keskeistä Jukola-foodia olisivat kahvi, pulla ja muut munchiet. Varsinainen suunnistussuoritusta tukeva ja ravintoarvoja sisältävä ruokahuolto päätettiin ulkoistaa vantaalaiselle urheilukentälle pystytetylle pop-up-tähtiravintolalle.

Kisapäivä

Joukkue siirtyi kisapaikalle suuren maailman tyyliin ilmastoidulla yksityisbussilla. Jo Kiasman pysäkillä aisti suuren urheilujuhlan tuntua. Tunnelma bussissa oli jännittynyt juoksijoiden käydessä läpi hiljaa mielessään kompanssin toimintaa. SOSEessa kompassi kun on kompanssi (toim. huom.) Pasteija puolestaan mietti hiljaa mielessään, miten ihmeessä Valio-Jukolan massiiviselta leirintäaluelelta löytyisi se oma leiripaikka.

Pasteijaosasto pääsikin suorittamaan omaa suunnistustehtäväänsä heti kisakeskukseen saapumisen jälkeen. Tavoitteena oli saattaa tavarakaravaani oikealle peltoaukealle ja sillä olevalle leiripaikalle. Karttaharjoituksiin ei kuitenkaan jouduttu, sillä mukana oli onneksi oikeita suunnistajia, jotka ystävällisesti opastivat huoltojoukkueen perille. SOSEelle nimetty leiripaikka sijaitsi idyllisellä etelä-suomalaisella niityllä hevostallien vieressä. Hajuhaitta oli liopulta vähäinen ja unohtui nopeasti kun leiriä alettiin pystyttää. Pientä keskustelua syntyi siitä, pitäisikö huoltokeskus pystyttää varsinaiselle yöpymisalueelle vai ns. tuulensuojaan, mutta nopea tiedustelu lähileireissä selkeytti tilannetta nopeasti. Mitään tangomarkkinoita ei leirialueella yöllä pidettäisi, samalle peltotilkulle oli siunaantunut sen verran suoritukseensa keskittynyttä ns, ”oravajengiä”. Tämä sopi erinomaisesti myös SOSEelle.

Leiri saatiin pystyyn varsin nopeasti, eli katos pystyyn, tapetointipöytä teipattua ja teltat siististi katoksen viereen. Sitten olikin varsinaisten harjakaisten vuoro – peilipallon ripustaminen - tättädädää! Koko suunnistusosasto osallistui ripustamiseen joko konkreettisesti tai seuraamalla ja kannustamalla sivusta. Ja katso: pallo pyöri! Tilanteen ikuisti jälkipolville Helsingin Sanomat.

Diskopalloa virittämässä
 Illan mittaan alkoivat juoksijat pikkuhiljaa vaipua jonkinlaiseen Jukola-transsiin ja Pasteijaosastokin aloitti keskittymisen yöhön. Ilmeistä oli, että huolto tulisi pysymään hereillä koko ajan ja tukemaan suunnistajia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kahvia menisi paljon ja metsässä vallitsevasta tilanteesta tuli olla selvillä. Vilkaisu huollon kännyköitten energiatasoon kertoi oleellisen – missä se latauspiste on? Elektroniikan suhteen tajuttiin nopeasti, että varustautuminen oli jäänyt puolitiehen. Käyttöön saatiin Lassen iPad, joka helpotti oleellisesti juoksun etenemisen seuraamista. Oppeja kerättiin jo tässä vaiheessa runsaasti  ensi kesän Jämsä-Jukolaa varten.

Huollon ensimmäinen iso ponnistus oli tukea Tommia lähdössä ensimmäiselle osuudelle. Hakaneulat löytyivät, numerolappu saatiin rintaan, jostain löytyi vielä kello ranteeseen ja sitten ei kun tuju läimäys selkään ja onnentoivotukset. Juoksijatoverit saattoivat Tommin lähtökarsinaan ja siitä se sitten alkoi. Jukola. Ja Jukolan yö.

Mallasrasti

Aika nopeasti huollossa tajuttiin jutun juoni ja seuranta kohdistui metsästä saatavien rastiväliaikojen seuraamiseen. Kahden ensimmäisen osuuden aikana muodostui myös varsin hyvä kuva siitä, mitä vauhtia juoksijat metsässä etenisivät ja vaihtoaikoja pystyi ennustamaan jo kuin vanha konkari. Murren lähtiessä toiselle osuudelle Pasteijaosasto siirsi konttorinsa legendaariselle Mallasrastille. Tätä oli odotettu. Tekniikka kun mahdollisti juoksutilanteen seuraamisen totta kai myös oluttuopin äärestä. Järjestäjien teknisistä ongelmista johtuen Murren väliajat eivät heti kirjautuneet, mikä aiheutti pientä kulmakarvojen nostelua, mutta lopulta väliaikoja alkoi tippua ja saatoimme rauhoitella teltoilla odottelevaa Lassea, että ihan vielä ei tarvitsisi lähteä karsinaan. Mallasrastilla tunnelma oli riehakkaan harras, mitään bakkanaaleja suunnistusväki ei tietenkään harrasta. Jäimme miettimään, että olimmeko oikealla Mallasrastilla vai olimmeko pummanneet oman ainoan rastivälimme.

Baarin sulkeuduttua (”mitä, eiks tää olekaan koko yötä auki?”) koko huoltokomppania palasi leiriin, jossa Lasse oli tekemässä lähtöä. Tästä eteenpäin huolto keskittyi pitämään itseään hereillä, vahtimaan väliaikoja ja herättelemään tarvittaessa juoksijoita. Kahvia haettiin säännöllisin väliajoin kauempana olevasta anniskelupisteestä. Aurinko oli kuitenkin jo nousemassa, joten teltoista alkoi ihan oma-aloitteisesti nousta loppuosuuksien juoksijoita. Auringonnousua juhlisti myös paikalle sopivasti osunut Hesarin kuvaaja.

Väliaikatiedoista nähtiin Lassen etenevän tasaista ja tappavaa tahtia kohti maalia ja huolto ja muut hereillä olleet kävivät ottamassa hänet vastaan ja saattamassa Annan neljännelle osuudelle kello kuuden jälkeen. Tämän jälkeen oli syytä ottaa pienet nokoset ennen kuin loppuosuudet lähtisivät omille osuuksilleen.

Aamu

Ankkuri Elinan ja 5&6 –osuuksien Paulan ja Akun lähtiessä liikkeelle oli leirissä jo täysi tohina päällä. Päänvaivaa aiheutti tässä vaiheessa jälleen kahvin saaminen. Valvotun yön jälkeinen surrealistinen olotila vahvistui entisestään kun Jukolan kruunannut kaatosade alkoi. Sade itsessään ei tietenkään leirissä haitannut, sillä tiedossa oli se, että kolme SOSElaista oli samaan aikaan radalla samassa sateessa ja olosuhteet metsässä olivat varmasti ikimuistoiset.

Riemu oli todellakin katossa, kun koko SOSE saatiin lopulta maaliin. Joukkueen kapteeni Tommi oli ansiokkaasti varautunut juhlamaljojen nostoon ja kiinalainen puutarhakatos tarjosi edes pienen suojan rankkasateelta. Tämän jälkeen jäljellä oli enää leirin purkaminen ja siirtyminen jälkispekutuksille Mallasrastille. Siitä vielä taksimatka keskustaan ja Jukola oli Pasteijaosastonkin osalta purkissa.

Epilogi

Pasteijaosasto saapui Valio-Jukolaan tietämättä mitä oli edessä, mutta poistui Vantaalta yhtä hienoa ja ikimuistoista kokemusta rikkaampana. Jännityksen hetket yön pimeydessä väliaikoja kytätessä, osuuksilta palaavien juoksijoiden ilon ja onnen tuuletukset, kyyneleetkin, ja koko ajan joka puolelta kuuluva hersyvä nauru. Siinä päällimmäiset muistot. Tällä porukalla on mahtava lähteä ensi kesän Jämsä-Jukolaan.

Pasteijaosasto ei kuitenkaan olisi Pasteijaosasto ellei se myös olisi tehnyt selkeää yhteenvetoa siitä, miten ensi kesänä onnistutaan vielä paremmin. Pasteijat tulevat olemaan isompia ja maistuvampia, kahvi tulee riittämään koko yön, tekniikan puolella pidetään huolta siitä, että virtaa riittää, ja ennen kaikkea: peilipallo tulee olemaan isompi!

Oma generaattori... hmm…


3 kommenttia:

  1. Olettehan te vielä myös Kuopio-Jukolassa paikalla. Meidän Kuopio-Jukola projektimme alkoi tänä vuonna heinäkuussa ja tavoitteenamme on selvitä Kuopion maastoista suurin piirtein 7 kappaleena. Todella loistavaa tekstiä ja pystymme täysin samaistumaan tuntemuksiinne (tosin meidän tuntemuksemme ovat lähinnä Porista tai Tampereelta maanantairasteilta tai muualta Satakunnasta torstairasteilta). Meidän kohelluksiamme voi seurata http://rastinkiertajat.blogspot.fi/ .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päivitin pitkästä aikaa vähän meidän sivuja ja vasta nyt huomasin kommenttinne, kyllä, Kuopioon käy matka kesäkuussa. Se olis sitten meidän kolmas kerta, saa nähdä näkyykö kokemus tuloksissa. Tuskin. :) Täytyy tutustua teidän blogiin, tsemppiä kevätkauteen ja nähdään Kuopiossa!
      -Tommi/Sose

      Poista
  2. Hups. Some-vastaavilta on jäänyt huomaamatta tällainen kommentti. Ja itse kun vasta ihan viime viikolla teidän blogiin eksyin. Nomutta, nyt bloginne on lukulistalla! Ja kuten sanottua, ehkä meidänkin päivitystahti tästä vielä kiihtyy kevättä kohden.

    VastaaPoista