Kuopio-Jukola

1294

	1339	SOSE - Suunta Etelään			FIN	18:48:53
		1 Anna Parkkinen				3:25:48	1565.
		2 Elina Kalatie	2:36:10	1368.		6:01:59	1520.
		3 Riikka Mäntyniemi	2:29:29	1290.		8:31:28	1470.
		4 Ilari Marzano	2:16:57	1404.		10:48:26	1447.
		5 Maija-Reetta Mannismäki	1:55:31	1079.		12:43:57	1410.
		6 Saara Reinimäki	3:07:31	1368.		15:51:29	1382.
		7 Jussi Ristimäki	2:57:24	1024.		18:48:53	1294.

Anna 1. osuus

Elde 2. osuus

Sose on aina pitänyt kovaa melua Pasteija-osaston roolista ja merkityksestä, eikä suunnistusosastomme ole perinteisesti himmaillut kehuessaan omaa Pasteijaansa ehkä jopa maailman parhaimmaksi. Pasteija-osaston riveihin viimehetkillä ennen Jukolaa siirtyneen Tommin seura ja vaatteiden kiikutusapu onkin ensiarvoisen tärkeää omalla kohdallani myös tänä vuonna, sillä hieman hermoheikkona menen vaihtoaitaukseen tarpeettoman aikaisin. Jukola-jännitys on tänä vuonna aivan yhtä voimakasta kuin kahtena edellisenä kertana. Syynä tähän on varmasti Kuopio-Jukolan itselleni tuoma uusi haaste – PITKÄ YÖ. Yösuunnistuksesta minulla kun ei ole kokemusta kuin maksimissaan kahden kerran verran, mutta onneksi Vehmersalmen yö osoittautuu melko valoisaksi. Kun Anna on leimannut viimeisillä rasteilla kuoriudun fleece- ja kuori-kerroksistani, heitän vaatteet ja ylä-femmat Tommille, ja riennän puomille. Sieltä se Anna jo tuleekin! Kartan vaihto ja Annan ”tsemppiä kiipeilyyn” –sanat siivittävät minua kohti k-pistettä. Kello on noin 02.25 sunnuntai-aamuna. 

Jämsä-Jukolan osuuskuvauksessani kirjoitin seuraavasti: ”Alun tahmaisuus näkyy heti reittivalinnoissa kun urpoilen ekalle rastille osittain hyvinkin pöhköä reittiä. Ratamestarille tässä vaiheessa voisi antaa palautetta, että on ERITTÄIN epäpalkitsevaa, jos ensimmäinen rastiväli on muutaman kilometrin mittainen. Ei tule niitä kovasti kaivattuja onnistumisen kokemuksia heti siihen alkuun ja sitä alkaa ikävästi epäilemään itseään, osaamistaan ja reittivalintojaan. Tämä asia voitaeen laittaa kohdilleen taas Kuopiossa, eiksje?”

Heti karttaa avatessa selviää, että ratamestari ei ole kuullut Soseen toiveita; ensimmäinen rastiväli kun vaikuttaisi silmämääräisesti noin neljän kilometrin mittaiselta. Päätän juosta k-pisteelle ja pysähtyä siinä hetkeksi miettimään reittivalintaani. Luulen saavani seuraa kolmannen osuuden juoksijoista, mutta näinhän eivät suinkaan ole näppylät, koska kolmannen osuuden hajonnat eivät ole alkuosuudella samoja kakkososuuden kanssa. Tässä vaiheessa olen vielä autuaan tietämätön tämän vuoden Jukola-osuuteni hallitsevista teemoista: yksinäisyys, pimeys ja nälkä. (No, tuo pimeys oli arvattavissa, ja osoittautui pelättyä vähäisemmäksi.)

Ensimmäinen väli tulee kohtalaisen hyvin. Kivuttuani ensimmäisen pakollisen mäen yli hakeudun hieman tasaisemmalle reitille ja hyödynnän mm. hakkuuaukeita etenemisessä. Urat kertovat, että saman reittivalinnan on tehnyt jokunen muukin. Tullessani viimeiselle tiepätkälle valitsen vasemman puoleisen reitin, juoksen suoalueen yli ja saan vielä jyrkänteen reunasta kiinni. Siitä sitten 300-400 viimeistä metriä kohti rastia tiheikköistä ja vaikeakulkuista rinnettä pitkin kompassin avulla. En edes yritä saada maastonmuodoista kiinni. Pienten epäröintien jälkeen löydän lopulta rastin kohtalaisesti ja totean, että aikaa vaihtopaalulta ensimmäiseen rastinleimaukseen kului noin 45 minuuttia. Jihuuh! Not. Että se niistä nopeista onnistumisen kokemuksista. Rastit 2-6 löytyvät hyvin, ja pätkän loppupuolella alkaa näkymään satunnaisia kolmannen osuuden suunnistajia. En olekaan täällä metsässä aivan yksin! 

Juomarastin jälkeen minulle käy perinteiset; keskityn juomaan hetken, minkä jälkeen ajatuksenjuoksu katkeaa täydellisesti. Taivallan kohti rastia 7 (153) ja tiedostan varsin selkeästi, että menen rastista ohi. En kuitenkaan edes yritä korjata suuntaa (miksi en, se jäänee arvoitukseksi!). Jossain vaiheessa päätän paukuttaa suoraan noin 150 metrin päästä rastista olevan hakkuuaukean reunaan ja hakea sieltä tarkan sijainnin. Taktiikka toimii, ja pummi jää Sose-mittakaavassa kohtalaiseksi; minuutteja tuhlaantuu maksimissaan viisi. 

Seuraavat rastit löytyvät ilman suurempia ongelmia, ja matkalla näkyy silloin tällöin kanssasuunnistajiakin. Rastilla 13 käydään lähellä kisakeskusta, minkä jälkeen alkaakin ”pitkän yön oma putki”. Tässä vaiheessa aikaa on myös kulunut sen verran, että pikkunälkä hiipii kehiin. Samalla alkaa armoton pään sisäinen skarppaustaistelu, ja ensimmäistä kertaa huomaan selkeästi valvomisen ja yön vaikutuksen suoritukseen. Metsässä ei näy ketään, koska oletettavasti lähes kaikki kakkososuuden kiitäjät ovat noukkineet samat rastit jo tovi sitten. Tuntuu, että olen jälleen peruskysymysten äärellä: ”Siis MINNE olen menossa? Siis MISSÄ olen? OLINKO äsken tuolla? Hetkinen, olinko OIKEASTI äsken TUOLLA? MISTÄ tulin? Nälkäkin on, TAAS!” 

Selviän kuitenkin kohtuullisesti 19.rastille. Lopun häämöttäessä teen yön typerimmän ja selkeästi isoimman pummin, kun urpoilen rastilta väärälle puolelle mäkeä. Rangaistukseksi saankin kiivetä varsin mukavan määrän ylimääräisiä metrejä savolaisessa vuoristossa, ennen kuin pääsen niittyrastille ja sieltä kahden rastin kautta vaihtoon. Riikka odottaa puomilla virkeänä ja innosta piukeana. Kartta Riikalle, läpsystä vaihto ja ”OK” emit-tarkastuksesta; homma on paketissa.

Garminin tulkinta reitistäni. Pummit erottuvat "ilahduttavan" hyvin.

Jälkikäteen ymmärrän olleeni todennäköisesti ainoa Soselainen, joka ei nähnyt metsässä Lassea, Lassen autoa, toisia Soselaisia tai Thierry Gueorgiouta. En nähnyt metsässä juuri ketään. Rastiväleistä yhdellä sain seuraa toisesta suunnistajasta. Tämän vuoden kokemus olikin varsin erilainen – VEIKEÄ! -  Jukola-elämys. Suorituksesta jäi kuitenkin todella hyvä fiilis, koska selviydyin haastavasta maastosta yksin, ja osittain täysin omia reittivalintoja tehden (ei uria seuraten). Myös yöaikaan urheilu oli itselleni eräänlainen ihmiskoe, josta selvisin kohtuullisesti. Kokeen lopputulos oli se, että omalla kohdallani kuuppa pettää ennen kroppaa. Sekin on arvokas tieto. Nousua osuudelle kertyi Garminin mukaan 440 metriä, mikä on helppo uskoa.

Koska kivifobialleni on kuittailtu Petteri Muukkosen (http://www.petterimuukkonen.fi/2014/06/youtube-paljastuksia.html) ja iki-ihanan Hannu "Soseen-kummi" Airilan toimesta, käytän tähän loppuun pari lausetta Jukola-analyysiin oikean kivi-foobikon näkökulmasta.

Toisella osuudella oli yhteensä 22 rastia, joista omalle reitilleni osui yhteensä 9 kivirastia. Lisäksi 8 rastin osalta rastiympyrässä sijaitsi yksi tai useampia kiviä (asian vakavuuden huomioiden ympyrän kehällä olevat kivet on tulkittu ympyrän sisällä oleviksi). Nopeana lopputulemana voidaan siis todeta, että kivoja rasteja osuudelleni osui kaiken kaikkiaan viisi kappaletta (vain 23% rasteista!). Jukolassa kivirastien leimaamista toki helpottaa se, että leimaustelineitä on usein monta ja ne ovat myös pakon sanelemana asetettu kohtalaisen kauas varsinaisesta rastipisteestä (vai onko leimasimet kenties vienyt metsään joku kohtalotoverini?). 





 

Kivirastianalyysia kakkososuudelta. Kivat rastit selvästi vähemmistössä.

Kaiken kaikkiaan Kuopio-Jukolasta jäi todella huippuolo. Joukkueenjohtajamme Tommi kävi myös Ylen suorassa lähetyksessä kommentoimassa Soseen tarinaa ja tilannetta - itse pääsin sivustakuokkijaksi mukaan. Omani ja jokaisen Sose-kollegan Jukola-reissun kruunasi sunnuntain illallinen ja fiilistelyt Jukola-voittaja Airilan kanssa.

Huippua! Jihuuh! Ensi vuonna uudelleen!

Tommi Ylen lähetyksessä, itse kuokkimassa juuri metsästä tulleena (http://areena.yle.fi/tv/2184302).

Riikka 3. osuus

Aivan upein lähtöasetelma savolaisen vuoriston Venlat + Jukola -tuplasuoritukseen ei ollut se, että talven ja kevään pisin yhtäjaksoinen flunssaton harjoituskausi oli ollut neljä viikkoa ja takana jo noin viisi flunssaa.  Luovuttaminen olisi ollut pettymys, mutta onneksi viimeisin flunssa taittui viikkoa ennen kauden päätavoitetta ja kilpailuinto ja halu tehdä parhaani molemmissa joukkueissani oli Jukola-viikonlopun alkaessa valtava. Pisin suunnistusmatka ikinä (Raatojuoksusta sentään kymppi alla syksyltä), jolla vielä lisämausteena 450 metriä nousua, on kuitenkin viedä muutamatkin yöunet edelliseltä viikolta.

Herätys horroksesta klo 2.15 – kenttäkuulutukset tuntuvat kuuluvan korvan vierestä ja untuvapussiinkin hiipii vähän viileää. Hermostunutta torkkumista 45 minuuttia lisää, Annan saapuminen leiriin ja luovutus  - kuusi vaatekertaa päälle ja seuramaan Elinan väliaikoja valaistuvaan aamuun. Pari pikapuuroa kylmän mehun kanssa, banaania ja porkkanaa. Syöminen tökkii pahasti vaikka tiedän tankkauksen tärkeäksi erityisesti nyt, kun alla on jo venlojen avausosuus. Elinan vauhti on tuttua ja eikä aamu ehdi pitkälle valjeta, kun numerolappu on taas rinnassa. Killin kanssa lähtöön: intoa ja -hermostusta ilmassa.  Elina suunnistaa tarkasti ja arvioin odotusajan muutaman minuutin tarkkuudella oikein. Lopulta mieli rauhoittuu, sillä edellisenä päivänä suoritettu maastotarkkailu antaa itseluottamusta ja uskoa omiin voimiin.

Elina puomille, varmistus oikeasta kartasta ja matkaan kohti tuttua viitoitettua reittiä. Taittelen karttaa ensimmäisten rastivälien mukaan. Tarkastan rastien määrän – 24 – ja totean viisaammaksi olla katsomatta koko reittiä, jotta en lannistu reitin pituudesta. Viitoitus on kovettunut sitten venlojen avauksen ja juokseminen on nyt helpompaa, joskin reitti on myös osittain mutaisempi. Päätän, ettei nainen, joka suunnistaa, tänä vuonna tipahda mutaan ja loikin keskittyneesti yli. K-piste on nyt hieman kauempana kuin päivällä, ja sama epämääräinen k-pistettä muistuttava kolmihäkkyrä aiheuttaa jälleen kysymyksiä, mutta ei onneksi hämmennä tarkkaavaista suunnistajaa. Viitoituksen jälkeen pääsen taas kiipeämään ylös Huuhanvuoren rinnettä. Ensimmäinen ajatus siitä, ettei kuntoni ole ehkä ihan joukon huonoin ja että minulla on realistiset mahdollisuudet selvitä kunnialla reitistäni, syttyy, kun vanhemman ikäluokan suunnistajaherrat vaikuttavat silminnähden voipuneilta ensimmäisen nousun jälkeen. Luotan ensimmäisen rastin löytyvän, sillä mäki on tuttu venloista. (Venloissa ilahduin kasvattajaseuransa Kuosun riveissä rasteja tarkistamassa olleen SOSEen Lassen kannustuksesta ensimmäisellä välillä suunnatessani suoraa viivaa kohti rastia!) Joudun kuitenkin hieman haparoimaan ensimmäiselle rastille Huuhanvuoren huipun hajontahärdellissä; onneksi 20 metrin päästä takavasemmalta pienen kummun takaa tulevat suunnistajat paljastavat rastin ja usko onnistumiseeni nousee – enää 22 rastia, loppusuora ja maali!

Kakkosrasti löytyy helposti pieneltä mäeltä ja 3-183 puolestaan jo tutusti ennen tietä. Neloselle on pitkä siirtymä, mutta välissä kaksi tietä, joista ottaa kiinni. Ensimmäiselle tielle etenen helposti kielletyn alueen reunaa pitkin, ja jatkan tien yli ja tiheikköön pitkin selkeää uraa. Ura kuitenkin katoaa ja suunnistajaa tulee vastaan ja ohi monesta suunnasta. Siispä suunta kompassista ja luottamusta lisää omaan tekemiseen puskassa, joka välillä muuttuu hakkuuaukeaksi. Löydän hakemalleni tielle, mutta 300 metriä liian pohjoisessa. Paikallistan sijaintini yittämästäni ojasta ja tien mutkasta, ja totean, ettei reitti lopulta ollutkaan huono. Pistotietä eteenpäin ja kääntöpaikalta hakkuuaukiolle, ojitukselle ja aukean laitaan. Olen päättänyt juosta käyrää pitkin, mutta kartan tiheikkö ja mäelle nouseva ura saavat ajatukset vaihtoon. Seuraan uraa, löydän väärän rastin 172 ja epäilen hetken. Jatkan kuitenkin eteenpäin ja rastilta kiihdyttävät herrat paljastavat taas rastin sijainnin varsin nopeasti. Seuraavalle rastille suuntaan taas selkeää uraa ja näenkin rastin – jonka luulen olevan väärä ja tulevan aivan liian pian. Vielä vähän epävarmana suunnistajana päätän tarkistaa rastin – ja minunhan se on. Moni edellämenijä (Areenan tallenteista päätellen myös osalla huipuista oli hankaluuksia!) on ohittanut rastin ja tulee vastaan palatessani polulle. ”Ei tuolla tavalla saa ohittaa, epäreilua”, toteaa nuoremman ikäluokan suunnistajaherra. ”Suunnistus on tällainen laji, saattaa joskus mennä yllättävät ohi”, kuittaan tyytyväisenä takaisin suunnatessani huonokulkuiseen maastoon hakkuuaukean eteläpuolelle. Etsimme toisen kolmososuuden suunnistajan kanssa uraa, löydämme ja saavumme nopeasti rastille. Toteamme erilaiset hajontamme, toivotamme onnea toisillemme ja jatkamme omille urillemme. Juoksen itse käyrällä menevää uraa ja luen karttaa: tämä on hankala, sillä välillä vaikuttaa olevan monta rastia alemmilla käyrillä poikittaisesta trafiikista päätellen (ja Areenasta opin jälleen, että selostajakin pitää näitä "todella haastavina hajontarasteina -- vaikea pysyä suunnassa ja mitään varsinaista luettavaa ei ole"). Luen käyrää mielestäni onnistuneesti ja hoen itselleni, että vähintään vastaantulevalla tiellä tajuan vetäneeni välin pitkäksi. Hienoiseksi yllätyksekseni valitsen oikeat polut ja käyrät ja saavun suoraan etsimälleni rastille 163.

Onnistumisen jälkeen seuraa pienoinen romahdus. Jatkan juoksua yksin itään, ohitan selkeänä maamerkkinä näkyvän jyrkänteen pohjoispuolelta ja hukkaan uran. Sekoilen tovin tiheikön laidassa ennen kuin päätän palata takaisin ja kokeilla pohjoisempaa – ja löydän rastin sieltä, missä sen pitikin olla – käyrällä nenässä (jälleen areenasta opittua: rasti on koitua myös KR:n kohtaloksi!). Kokoan itseni ja suuntaan pohjoiseen juomarastille. Nyt menee miehiä lujaa ohi ja tajuan että olen samassa ryhmässä viestiä johtavien joukkueiden kanssa – bongaan Kalevan Rastin Thierry Gueorgioun ja tulen TV-rastille sopivasti kärjen tuntumassa. ”Siellä on muitakin blondeja”, kommentoi YLEn selostaja ensi-tv-esiintymistäni. Yritän olla toikkaroimatta huippujen eteen ja selviän kunnialla eteenpäin kärjen painellessa jo pitkällä hakkuun laitaa. Juoksen uraa seuraavalle rastille, läpi hakkuuaukean ja jo helpommin juostavan metsän ja löydän seuraavan rastit 11–13 helposti. Nyt mukana on taas jo muitakin saman osuuden menijöitä, joita on tähän mennessä näkynyt vain satunnaisesti. Hajonnat sekoittavat kuitenkin joukon ja etenen seuraaville rasteille yksin. Takaisin Huuhanvuoren hajontahärdelliin, jyrkänteitä ylös ja alas muutamaan kertaan. Liu’un kyljelläni alas aukkorastille lähelle lähtöä, juomarasti ja vielä yksi lenkki ylös Huuhanvuorelle, josta puolivälistä ensin rasti 18 ja sitten konttausvälin jälkeen rasti 19. Jälleen alas ja jälleen ylös neljällä raajalla; kiipeilystä löytyy vihdoin seuraakin lopputaipaleelle. Etsimme seuraavat rastit ja huomaan, että jäljellä on enää tuttu niittyrasti, sen jälkeinen kalliorasti ja loppukiri. Kalliolla on taas ruuhkaa sinne tänne ja etsintään kuluu muutama minuutti ylimääräistä. Leimaan, mutta huomio herpaantuu ja varmistan vielä takana tulevalta kaveriltani rastin olleen 175. Viimeinen taival kohti jälleen jo tuttua rastia 111. Jonossa, lisään vauhtia, tunnen ohittelevani hitaampia suunnistajia oikealta ja vasemmalta, leimaus ja loppukiri. Maalissa hymyilyttää, kartta matkaan neloselle ja emitin tarkistuksesta maailman parhaat kaksi kirjainta: ”ok”.

Säteilen onnistumisen iloa ja lähes leijun kisa-alueen kymmensenttisen mudan päällä.  Etenen 100 metriä ja huomaan tiputtaneeni emitin. Palaan tarkistuspisteelle, sillä olen hyvinkin saattanut unohtaa helpotuksissani emitini sinne. Ei löydy, mutta olo on kuitenkin niin iloinen, että totean emitin pieneksi tappioksi onnistuneesta kympistä ja viestikapulan saattamisesta eteenpäin. Suuntaan suoraan löytötavaroihin ja löydän sinne juuri saapuneen vihreän emitini. Säteilen mahdollisesti vielä äskeistäkin enemmän – maailma oli tänä aamuna puolellani, ja auringon noustessa ja käkien kukkuessa ehdottoman kaunis! Arvioin, että olisin saanut ajastani tarkemmalla keskittymisellä ja rohkeammalla vauhdinjaolla pois suhteellisen helposti ehkä viisitoista minuuttia. Harmistus on kuitenkin kaukana, sillä vauhdin lisäämisellä on toistaiseksi ollut suora vaikutus sähläämisen lisääntymiseen, ja siksi suoritukseni oli nykytaidoillani varmasti melkoisen lähellä optimisuoritusta. Seuraaville vuosille sitten taas uudet tavoitteet!

Illu 4. osuus

Miten voi herätä unesta ollessaan jo hereillä, mietin useaan otteeseen maatessani teltassa ja odotellessani vuoroani. Yön aikana olen käynyt jo kertaalleen tarkistamassa, onko leirimme viereen tuotu kaiutin, sen verran kovalla kisakuulutukset pauhaavat. Torkun unen ja valveen rajalla ja ainakin sillä hetkellä olen hereillä, kun ystävämme Hannu Airila painelee Kalevan Rastin nelososuutta ilman numerolappua. Vai olenko? Telttaan kuulen myös Annan saapuvan avausosuudelta ja tieto helpottaa, Elde on matkalla ja SOSE hyvin mukana kisassa.

Lopulta kello armahtaa 5:45 ja alan kiskoa teltassa juoksukamoja päälle. Kömmin teltasta ulos ja ihmettelen tilannetta. Anna ja Killi ovat hereillä ja päivittävät tilanteen ja alan kiskoa pasteijaa ja kylmää kahvijuomaa aamiaiseksi. Vielä pari banaania, tsemppiboostaukset ja geelit taskuun ja sitten kohti lähtöaluetta. Puomilla olen optimistisesti jo 6:45, mutta Riikkaa odotellessa on hauska seurata tilannetta vaihdossa. Eräs osuudeltaan saapunut huutelee seuraavan osuuden juoksijaa koko sen ajan, kun olen paikalla, kiiveten välillä lautakasan päälle megafoni käsissään – tuollaiseen painajaiseen en halua joutua. Myös jenkkipoikien touhu naurattaa, puomilta huudetaan varsin tiukkaan sävyyn lämmittelyalueella poukkoilevaa juoksijaa hakemaan karttansa. Huomaan, etten jännitä tippaakaan.

Lopulta tuttu hahmo näkyy ja nappaan Riikalta kartan, unohdan samalla tarkastaa, että kyseessä on oikea kartta, mutta mitä sitä turhaan. Soseessa ei virheitä tehdä. Kartta on tietenkin oikea ja viitoitusta juostessani alan hahmotella suunnitelmaa. Odottelu puomilla tuo ylimääräistä energiaa juoksuun ja painelen joukon mukana pahimpia mutajärviä väistellen K-pisteelle ja siitä kohti Huuhaanvuorta. Päivällä tekemäni päätös siitä, että katson reitinvalinnan niin, että neliraajakonttausta ei vuorenseinää pitkin tarvitse tehdä lentää saman tien roskakoriin ja huomaan kapuavani lähes pystysuoraa rinnettä ylös. Joko tästä tai yleensä Jukolasta häkeltyneenä painelen reippaasti ykkösrastin yli kunnes huomaan virheeni ja palaan poimimaan rastin. Hyvinhän tämä sitten alkoi, pohdin. Nollaan tilanteen ja suuntaan kakkosen ja kolmosen kautta neloselle. Rastit löytyvät helposti, polvi ei (vielä) ilmoita itsestään, mutta etäisyyksien arvioinnissa huomaan rastien tulevan vastaan nopeammin kuin odotan. Keskity, totean ja ”pyyhällän” kohti vitosta. Pellonreunassa on yksinäisenä parkissa tuttu Audi, Soseen Lasse on metsässä passissa ratamestarin apujoukoissa ja on tietenkin tullut autolla töihin. Nauran tätä ja arvon kompassisuunnan perusteella oikean uran kohti vitosta. Tässä vaiheessa letkassa on meitä jo muutama ja huomaan vetäväni porukkaa kutoselle. Sitten alkavat ongelmat.

Seiskarastille kivutessani putoan porukasta ja alan tuntea savolaisen vuoriston polvinivelissäni. Rasti kuitenkin löytyy varsin helposti ja seiskalla ja kasilla saavutan aina edellä painelevan joukkion, joka jostain syystä rynnistää rastivälit täysillä, mutta häröilee sitten rastien lähettyvillä sen näköisenä, ettei kartanluku oikein näytä toimivan. Alueella harhailee myös yksi kolmososuuden suunnistaja sen näköisenä, että tiedän ettei SOSE ainakaan viimeiseksi jää. Intoani lisää myös se, että ohitan pari nelososuuden kollegaa. Tunnelmaa latistaa kuitenkin se, että kuulen helikopterien pörräävän ja arvaan ankkureitten lähteneen matkaan. Taaskaan emme siis saaneet vitosta matkaan ennen yhteislähtöä. Ja taas sama mies kuhnii.

Yhdeksäs rasti 181 naurattaa, määritelmä aukio voi siis olla n. 2x2 metrinen epämääräinen ”aukko” kuusikossa. Ysiltä kympille teen sitten ensimmäisen varsinaisen pummin, jos alun ryntäilyä ei lasketa. Löydän itseni väärältä rastilta, tsekkaan sijainnin ystävälliseltä kanssasuunnistajalta ja saan siitä toisaalta hyvin otettua suunnan kympille, mutta aikaa kuluu. Myös juoksu alkaa hidastua sekä juoksukunnon että polven oireilujen takia. Mietin, että olen kuitenkin jo reilusti yli puolenvälin, joten kyllä täältä kotiin päästään. Saman tien toinen pummi yhdelletoista ja alan jo miettiä lajinvaihtoa. Suunnistuksen kosto on yliarviointia, nyt ei vaan toimi pää ja yhdeltätoista painelen suoraan kohti jyrkännettä vaikka karttaa nyt katsoessa luontainen reitti menisi tietenkin jyrkänteen ohi. Etsin jotain isoa karahkaa jolla lyödä itseäni päähän. Huomaan olevani yksin metsässä, joten hylkään idean ja suuntaan kohti juomarastia. Geeli huiviin ja vedellä alas ja urheilujuomaa päälle. Nyt tuntuu paremmalta.

Ja pam! Suunnistus kostaa saman tien. Teen ensimmäisen varsinaisen suuntapummin ja alan taas epäillä peukkukompassin ja aivojeni välistä yhteistyötä. Paikallistan itseni taas yhden ”maisematyyppiin sopivan” jyrkänteen väärästä päästä, mutta saman virheen on tehnyt pari muutakin. Vedämme itsemme yhteistyöllä kuiville ja suuntaamme kohti viittätoista. Tämä on ns. hornaväli. Pelkkää tummanvihreää risulouhikkoa jossa etenemisvauhti on melkein negatiivista. Toinen jalkani irtisanoo työsuhteensa. Viidellätoista pyörii jälleen noin 10 suunnistajan joukko huutelemassa ”272!! 272??” Ohitan joukon, koska tied.. siis arvaan rastin olevan pitemmällä. Vielä kaksi rastia jäljellä. Kuudestoista tekee killerit ja vedän liian alas lähes kisakeskuksen läpimenevälle tielle. Korjaan virheeni, vedän perääni pari haahuilijaa ja poimin viimeisen rastin ja tajuan olevani jo stadionin hevosenkengässä. Kaivan voimaa painella ylikulkusillan ylös ja alaskin ja bongaan Jonnan juoksuradan vierestä. Jostain syystä maalin vieressä heiluvat tuulikonehahmot naurattavat ja pusken maaliin yhtä hymyä, tosin ilman suurempia tuuletuksia. Kättelen mukanani viimeiset rastivälit tulleet ja suuntaan emitin tarkistukseen. Ei ongelmia – ok.

Kävellessäni kohti leiriä käyn läpi päässäni suoritusta. Ei mikään nappiveto todellakaan. Aikaa meni aivan liian kauan ja pummit olivat turhia. Ylimääräistä lasken helposti olevan puolisen tuntia. Tuloslistan perusteella joukkueen sijoitus parani 23 pykälää, joten ihan poskelleen se ei kuitenkaan mennyt. Maasto teki myös tepposet siinä, ettei polvi sitten kestänytkään ylösalas-menoa Savon alpeilla ihan loppuun saakka. Motivaatio Paimio-Jukolaan nousi kuitenkin kohisten, ensi kesänä ei jää ainakaan kunnosta kiinni. Toivottavasti paikat kestävät.

Soseen katsastuskisoja odotellessa.

Murre 5. osuus

Heräsin aamulla valoisasta teltasta hieman ennen herätyskelloa. Heti kännykkä auki ja tarkistus joukkueen tilanteesta. Näytti siltä että en pääsisi ennen yhteislähtöä metsään, joten aikaa valmistautumiseen oli reilusti. Meitä oli kolme lähdössä yhteislähdössä, joten jännitystä oli hyvä purkaa joukkuekavereiden kanssa höpötellen.

Aamu oli ihanan aurinkoinen ja olo luottavainen, kun siirryimme Saaran kanssa kohti lähtöaluetta. Hannu Airilaan törmääminen ja onnittelutoivotukset toivat vielä lisätsemppiä! Ehdimme vielä antaa vinkkejä NOT-OK PKS SK:n ensikertalaisille.

Kun saimme kartat käteen teimme hölkötellessämme Saaran kanssa reittisuunnitelmia ensimmäiselle rastivälille. Rastimme sijaitsivat melko lähekkäin joten päätimme alkuun edetä yhtä matkaa. Valitsimme sopivalta vaikuttavan uran ja etenimme letkassa ylös mäkiä ja yli suon. Sitten erkanimme ja löysin ilmeisesti Venlojen viestin rastin notkosta. Hetki meni paikallistaessa, mutta iso kivi rinteessä osoitti suunnan. Ensimmäinen pienoinen hakeminen ei oloa lannistanut vaan lähdin letkan kärjessä kohti kakkosta. Häröpalloilijoita eli koodien huutelijoita oli tässä vaiheessa kisaa melkein haitaksi asti ja piti vain vahvasti luottaa omaan menoon. Kakkonen löytyi kun rohkeasti jatkoi rinnettä eteenpäin, sitten helppo kolmonen ja nelonen.

Lähdin jolkottelemaan peltoa kohti ja meinasin suunnata 180 koodilta kohti 181:stä. Onneksi huomasin, että se oli tulossa vasta myöhemmin ja ura kohti vitosta ja kutosta olikin selkeä. Kutosen mäen päältä olisi varmasti mennyt suuntasuora-ura läpi tiheikön ja suon, mutta vanhemman herrasmiehen kanssa päättelimme että metsänrajan tuntuma olisi nopeampi edetä. Tätä reittivalintaa ei moni ollut tehnyt, joten valinta osoittautui hitaaksi, mutta varmaksi. Sitten tarvittiinkin seinäkiipeilytaitoja kun noustiin pystysuoraa seinämää ylös.

Mäen päällä syke huiteli yli 180:n mutta ”Hyvä Murre” -kannustushuuto nosti hymyn huulille. SOSEesta tuttu Lasse oli tarkistamassa rasteja ja ehdittiin siinä muutama sana vaihtaa ennen kuin jatkoin matkaani kasille, joka löytyi helposti leimaavia suunnistajia seuraamalla. Ysiä lähestyin tiheikön reunan kautta ja tässä kohtaa juttelin ensimmäistä kertaa Lammin Säkiä -paidassa juoksevan naisen kanssa. Saavuin ysille ennen häntä, mutta kympille seurasin hänen selkäänsä. Siitä eteenpäin juoksimme yhtä matkaa, mutta vähän eri valintoja tehden. (Jälkikäteen Twitterissä juoksijaksi paljastui Terhi Sillanpää-Reitti.)

Kympin jälkeen ei löytynyt oikein selkeää uraa ja päädyimme jyrkänteelle, joka oli hieman vasemmalle rastista. Siitä oli helppo paikallistaa sijainti. Ennen juomarastia sijainnut kaksitoista paljastui äkkiä kun sinne paineli hillitön letka miehiä. Juomarastilta lähdettäessä ura oli muka selkeä, mutta johti aivan väärään paikkaan. Ensimmäinen ja isoin mutka koko matkalla! Siinä pyöriessä ja ihmetellessä kuulin tutun äänen huikkaavan tsempit ja Jussin viilettävän ohi. Onneksi Terhi löysi rastin ja pystyin peesaamaan, muuten olisin ollut enemmänkin hukassa.

Loppumatka sujuikin suunnan mukaan edetessä. Vaikka reitin varrelle osui niin tiheikköä kuin jyrkännettäkin, niin urat olivat selkeät. Kuudennelletoista tuli pienoinen koukku, mutta jälleen kanssasuunnistajat osoittivat rastin paikan. Ei muuta kuin kohti vikaa rastia ja maalia! Tavoitteen mukainen kahden tunnin alitus, auringonpaiste sekä Elden ja Pirjon kannustushuudot tsemppasivat ennenäkemättömään loppukiriin ja maalissa olo oli euforisen tyytyväinen!

Saara 6. osuus
Yö menee tunnin - parin välein hereillä säpsähtäessä. Kuuden jälkeen luovutan, vaikka vielä olisi mahdollisuus nukkua. Elina, Anna ja Killi fiilistelevät yön suorituksia ja kuuntelemme yhdessä radiosta ja suorana kisakeskuksesta kun Kalevan Rasti tekee hattutempun. Aurinko paistaa ja pasteijapöytä tarjoaa huippuaamiaisen. Matkalla yhteislähtöön saamme vielä tsemppihalit Hannulta - eihän parempaa starttia voi toivoa!

Merkistä liikkeelle ja karttaa auki. Murren kanssa katsomme, että voimme mennä vähän matkaa yhdessä ensimmäisille rasteillemme. Rinnettä jonossa kiipeillessä alkaa tajuta millaisesta maastosta on kyse. Päädymme varmaan vähän liikaa itään ja lähden suon kautta korjaamaan linjaa huikattuani Murrelle heipat. Korjaus menee pitkäksi ja päädyn kiertämään rastille kuitenkin lännestä, kun en hahmottanut missä kohtaa mäessä oli hakemani notko. No, löytyy kuitenkin eikä kiekka ollut kovin pitkä.

Alkutaival menee junassa. Nämä eivät ole pendolinoja, vaan lähiliikennejunia talviaikaan välillä Helsinki-Pasila. Maasto on vaikeaa, joko jyrkkää nousua tai tiheää, louhikkoista pöpelikköä. Pystyypä Kuopio-Jukola tarjoamaan nämä veikeät kokemukset kaikki kerrallakin!

Välillä mietin että pitäisikö lähteä ohittelemaan, kun tuntuu että nopeampaakin jaksaisi mennä, mutta säästän vielä voimia. Tässä on monta rastiväliä aikaa pinkoa jos siltä tuntuu. Lisäksi kiepautan nilkan jossain noista louhikkomäistä ja tajuan, että tärkeämpää kuin saada hyvä aika, on saada aika. Siispä maltilla.

Viitosrastilla (hajonta 276) seuraamani juna päätyykin liikaa pohjoiseen, ja tämän tajuamiseen menee tovi. Siellä on reilu kymmenen häröilijää suorittamassa oikeaoppista rinnekuikuilua (=RK), jossa siis kurkitaan toiveikkaasti reunan yli josko rasti pilkahtaisi jostain kivien välistä. Moni sanallistaa fiilikset “tonne alas ei halua mennä ellei ole ihan pakko - eikä sieltä halua kiivetä takaisin ylös.” Lopulta hahmotamme sijaintimme kartalta ja löydämme oikealle rastille, mutta aikaa tuhraantuu varmaan kymmenisen minuuttia.

(Janne Salmi kommentoi YLEllä, että tämä alue on erittäin haastava, vaikeakulkuinen ja vaikeasti luettava. Kyllä!)

Juna jatkaa matkaansa järven reunaan ja kiertää ensimmäiselle juomapistelle. Järven reunan maahan taittunut risukko on ehkä v-mäisimpiä alustoja juosta ikinä, mikä hieman haittaa Majava-rastin maisemista nauttimista.

Juomarastin jälkeen alan muodostaa teoriaa suunnistajien / jukolistien sosiaalisesta vuorovaikuttamisesta. Myönnän että itse tykkään jutella, myös metsässä. Perinteisten koodihuuteluiden lisäksi on mielestäni ihan hauska spekuttaa reittivalintaa, päivitellä maastoa tai pohtia etäisyyksiä, jos siinä sopivasti juostessa ehtii.

Täysin uusi kokemus oli tässä Jukolassa käyty small-talk suunnistuksen ulkopuolisista aiheista. Metsässä käsiteltyjä aiheita olivat mm.:

• Vaihto-oppilasvuoden merkitys parinmuodostukselle (takanani jonossa jollain oli amerikkalainen vaimo).
• Valtionhallinnon ja tiedemaailman viestinnän digitalisoituminen (myönnän, tähän aiheeseen lähdin ihan mielelläni mukaan).
• Eutanasian salliminen henkilöille, jotka ovat valmiit vahingoittamaan muita oman henkensä riistäessään (onneksi tämä keskustelu päättyi aika nopeasti).

Junajuttuihin väsyneenä lähden menemään itsekseni rastiväliä 8-9-10, ei ihan tyylipuhtaasti mutta kuitenkin ongelmitta ne löytäen. Rastilta 10 tapaan Villen, jonka kanssa lähdemme hakemaan pidemmän välin päässä olevaa rastia 11 (hajonta 239). Puolen välin tienoilla eteen nouseva rinne ohjaa harhaan ja päädymme aivan liikaa pohjoiseen. Hakkuuaukio hälyttää kääntymään takaisin ja yritämme sinnikkäästi löytää oikeille nurkille. Menemme pitkään ihan kahdestaan - ei hyvä merkki Jukolassa. Lopulta vastaan tulee samalta osuudelta porukkaa, mutta eri hajonnalta. Löytämällä heidän rastinsa saamme kiristettyä tarkan sijainnin ja lopulta löydämme myös oman rastimme. Tähän härdelliin menee aikaa aivan liikaa, ja ärysytys on jo aikamoinen.

Areenasta viestin kertaaminen tarjoaa vähän lohtua, tämä on se sama rasti jota Paimion Rasti pummasi 6. osuudella, ja selostus päivittelee maaston haastavuutta. Tiedetään!

Seuraavalle rastille on pakko saada muutos. Nyt pois metsästä ja vauhtia töppösiin, seuraava väli juostaan tietä niin lujaa kuin kintuista lähtee. Valinta tarjoaa kaksi visiittiä juomapisteelle ja huomattavasti suoraa reittiä pidemmän kierron, mutta olo paranee kun ei tarvitse kompastella juurakossa / louhikossa / jonossa. Rastia 13 (300) pummaan junan perässä - tyhmää - ja päätän edetä pitkän välin varman päälle rastille 14 (247) sähkölinjaa pitkin.

En ole ainoa saman valinnan tehnyt ja me muutamat etenemme johtojen alla hölkötellen ja välillä mutakuoppiin vajoten. Juomarasti tsemppaa paitani nähtyään “no mut aurinko paistaa, oot melkein kuin etelässä,” enkä tajua viittausta joukkueemme nimeen ennen kuin maalissa.

Loppurastit mennään pääosin urissa. Juoksen aina kun mahdollista, mutta tavoiteaika alle kolme tuntia ei enää onnistu. Viimeisellä yleisörastilla SOSE-kavereiden tsemppaukset nostavat fiiliksiä. Jaksan jopa juosta ylikulkusillan, eli aivan liikaa paukkuja oli jäljellä. Maalissa itkettää, koska Jukola on ohi.

Mitä jäi käteen:

1. Jos tuntuu siltä että jaksaa juosta, voi kannattaa juosta. Jukola-adrenaliinit ovat kumman voimaannuttavia.
2. Metsä vastaa kun sinne huutaa. Kannattaa vähän miettiä mihin huutoihin lähtee mukaan
3. Uskalla tehdä omat virheet. Muiden virheiden perässä juokseminen ottaa eniten päähän.

Heti kisan jälkeen en halua enää ikinä yhteislähtöön, vaan suojella itseäni sosiaalisuudelta ja joukkopaineelta jollain aikaisemmalla vaihto-osuudella. Nyt jo mietityttää että pitäisikö vain hyväksyä kasvun paikka ja tähdätä myös ensi vuonna kutoselle. Opettelemaan tavoille - ja ehkä vähän suunnistamaankin.

Elina ehti kuvata fotogeenista menoa loppusuoralla.

Jussi 7. osuus 

Silmät avautuivat arkirytmin mukaan kymmentä vaille kuusi. Yöunet olivat hyvät, vaikka Jukola-yö oli ensimmäiseni ja kisakeskuksen selostus kuului yllättävän hyvin teltalle. Pikku jännitys alkoi heti nousta!

Puuroa kauhoessani ihailin Thierryn menoa screeniltä ja koitin havainnoida huippujen reittivalintoja tiheikköjen ja pelotellun savolaisen vuoriston osalta. Mieleen jäi, että eivät näyttäneet menevän suoraan, vaikka Airilan ohje meille olikin, että yleensä suorin reitti on myös nopein. KR1 otti taas kerran voiton ja voittohulinoiden seuraamisen jälkeen painuin teltalle tekemään viimeiset valmistelut.

Lähtökäsky kajahti ja tempaisin telineestä muovin käteen. Ihmettelin sen paksuutta. Juostessa availin kääröä ja totesin kädessä olevan kolme karttaa. Perkele! Eikun äkkiä sivuun sonnilauman tieltä ja aidan vierustaa takaisin lähtöalueelle. Kartat toimitsijan käteen, joka kuittasi vievänsä ne oikealle paikalle. Pummi jo lähtöalueella, ei alkanut neitsytmatka hyvin.

Mokailusta sisuuntuneena piti spurtata K-pisteelle selvästi suunniteltua kovempaa, etten jäisi jälkijoukon häröilijöiden taakse. Ohittelu ei mutavellissä ollutkaan helppoa. Ensimmäisen suunnan otin hyvissä ajoin ja reitti oli selvä. Suorinta tietä kahden mäen yli. Onneksi ensimmäinen rasti löytyi lounaisrinteestä nopeasti. Sitten joukon jatkoksi kakkosta kohti, pieni nousu ja rinnettä viistosti alas, bingo.

Kolmannelle oli lyhyt pyrähdys, jonka jälkeen pääsi juoksemaan tietä pitkin kohti Kivijärveä. Valitsin reitin, joka kiersi tietä pitkin, mutta vastaavasti piti nousta ryteikköistä rinnettä ylös. Olin päätellyt, että tässä vaiheessa urat ovat niin selvät, että otan aina lyhimmän reitin. Tiedä sitten oliko se oikea valinta.

Nelonenkin löytyi helposti. Sen jälkeen pitkin kiivetä kiukulla. Onneksi hajontarasti oli lähes ”vuoren” huipulla, joten sinne oli helppo löytää.  Sen jälkeen uraa pitkin kaakkoon. Suunta oli taas otettu ja mielestäni ura vei liikaa etelään. Niinpä rastipaikkaa lähestyessä korjasin hiukan juoksusuunnasta koilliseen, jossa näin rastin. Ei osunut oikeaan, jotain oli mennyt vikaan. Ystävällinen kanssasuunnistaja näytti missä ollaan. Oma rasti oli hiukan etelämpänä. Onneksi tähän ei tainnut mennä muutamaa minuuttia enempää.

Seiskalla, tv:stä tutulla Majava-rastilla, piti jonotella leimaamista useampi minuutti. Tällaista en ollut odottanut. Onneksi järvimaisemat olivat upeat! Leimaamisen jälkeen jonossa juomapaikalle ja sitten risukkoista rinnettä ylös kasille. Yhtäkkiä kuulin ”Hyvä SOSE” -kannustushuudot. Rastimiehenä toiminut Lasse SOSEesta siellä huuteli.

Ysille olikin pitkä matka ja tuli sorruttua joukon jatkona suorimmalle reitille, vaikka kierto olisi saattanut olla nopeampi. No, seuraavalla kerralla enempi omia valintoja. Ysi löytyi notkosta, sitten kohti haastavaa kymppiä. Kartan mukaan paikka oli ryteikköä, josta ei saa mistään kiinni. Eikun porukan mukana kohti länttä. Noin neljäsataa metriä ennen rastia kosteikossa olin kartalla, mutta rastia lähestyessä ei todellakaan saanut kiinni missä ollaan, piti luotta suuntaan. Porukka hajaantui ja hetken päästä oikealla, vajaan sadan metrin päässä itärinteessä näkyi rasti. Joku oikean suunnistajan näköinen kaveri huusi rastilla leimanneille ja kysyi rastin koodia. Onneksi olin kuuloetäisyydellä.

Seuraava väli oli helppo. Urat olivat vahvat ja juomapiste oli heti seuraavaksi. Tien ylityksen jälkeen bongasin pinkin puffin ja rakkaan hahmon. Moikkasin Murrea ja jatkoin kohti kahtatoista. Hyvä olo taisi kostautua, koska lähdin rastilta selvästi liikaa pohjoiseen. Onneksi korjasin heti oikealle uralle. Tämä väli taisi olla pisin. Noin neljä – viisisataa metriä ennen rastia piti valita lähteäkö kiertämään vuorta vai mennäkö yli. Taas laumasielu voitti ja lähdin kiipeämään, vaikka alun perin olin ajatellut kiertää. Nousu oli väärä valinta, koska jyrkänteen takia alas pääseminen tarkoitti hidasta pudotusta. Onneksi pari seuraavaa rastia löytyi suhteellisen helposti.

Tässä vaiheessa oltiin jo lähellä kisakeskusta ja kuulutukset nostivat fiilistä. Lenkkiä oli kuitenkin vielä reilusti jäljellä. Seuraavasta välistä ei ole juurikaan muistikuvia, mutta osuin ensin hajontarastille. Onneksi tie oli lähellä ja korjaus osui oikeaan. Oma rasti löytyi nopeasti. Sitten etelään, pieni syrjähyppy juomapaikalle ennen rastia, joka oli helposti löydettävissä aukean laidalta. Sen jälkeen suunta koilliseen, viimeinen pitkä väli. Tämä osoittautuikin hiukan hankalaksi. Porukassa mentiin oikeaan suuntaan, mutta loppuvaiheessa pysähdyttiin varmistamaan sijaintia ja osa oli olevinaan ihan muualla. Hetken arpomisen jälkeen jatkettiin alkuperäisellä linjalla ja  rasti löytyi sieltä mistä pitikin.

Nyt kohti loppupätkää ja kisakeskusta. Lyhyt väli pohjoiseen ja sen jälkeen ryteikön läpi kohti yleisörastia. Kolmen tunnin alitus näyttäisi toteutuvan. Koska tämä oli kaikille sama rasti, kuvittelin uran ja porukan vievän enkä tullut katsoneeksi juurikaan karttaa. Virhe! Laskeuduttiin liian alas ja tästä rastivälistä tuli tosi hidas. Pahus, tähänkö se tavoiteaika nyt paloi. No, rasti löytyi lopulta ja sen jälkeen loppukiri. Toiseksi viimeinen rasti rinteestä ja siitä alas pellon laitaan, joka olikin jo käyty tiedustelemassa etukäteen, jotta tässä ei tulisi mokattua. Kuulin leimatessa Murren ja Elden kannustukset. Siitä sai lisävirtaa loppuspurttia varten. Muutama päänahka vielä ja kolme tuntia alittui kuin alittuikin. Fiilis oli maalissa upea! Tuntui että voimia olisi ollut jäljellä, mutta ehkä se johtui endorfiineista. Syke oli puolet ajasta ollut yli 166:n. Mukana epäilemättä oli myös ensikertalaisen tuuria ja yhteislähdön tuomaa helpotusta. Milloin pääsee seuraavan kerran metsään?