Suunnistusharrastajan havaintoja huipuista

Katsoin tänään televisiosta suunnistuksen huippuliigaa. Penkkiurheilu lajin parissa on antoisaa, kun tietää, että kyseessä on vaikea laji, joka vaatii vähintään yhtä paljon älyä kuin juoksukuntoa. Koska lajissa kehittyminen on harrastusmielessäkin kiehtovaa, tein muutamia havaintoja, missä asioissa voisin ottaa mallia huippuliigalaisilta.

1. Kartan lukeminen

Huippusuunnistaja voi yhdistää sujuvasti kartan lukemisen, juoksemisen ja suunnan ottamisen. Lyhyen, vauhdissa tapahtuvan ajatustehtävän jälkeen meno näyttää siltä, että karttapaperi olisi jotenkin maagisesti skannautunut suunnistajan aivoihin, kun karttaa ei rastilta lähdön jälkeen juuri vilkuilla.

Itse olen tähän mennessä oppinut sen, että rastille ei kannata jäädä patsastelemaan, jottei pilaa muiden rastinlöytämiselämystä. Siirryn siksi rastilta vähän sivuun miettimään reitinvalintaa. En vielä ymmärrä, miten voi tehdä reittisuunnitelman seuraavalle rastille ilman pientäkään pysähtymistä, edes kompassin kääntämiseksi oikeaan suuntaan.

2. Rastia lähestyminen oikeasta suunnasta

Huiput tulevat ainakin tv-rasteille suoraan, heti oikealle puolelle siirtolohkaretta tai kumparetta. Äskeisessä lähetyksessä en bongannut yhtäkään kiven kiertäjää, iltarasteilla kylläkin.

3. Ylimääräinen säätö

Olisi mukava tietää, mitä kaikkea suoritusta haittaavaa huippusuunnistajalle tapahtuu. Itse kamppailen säännöllisesti joko aukeavien kengännauhojen kanssa tai putsaan huurtuvia silmälaseja. Ensi kerralla taidan lähteä matkaan ilman laseja, huippuliigasta inspiroituneena.

4. Varovaisuus vs suoraviivaisuus

On hienoa katsoa, kun huippusuunnistaja etenee maastossa kuin maastossa kompastumatta. Erityisesti arvostan sujuvaa jyrkänteiltä laskeutumista, mikä itselleni on usein onnettomuusriskiä minimoivaa vuorikiipeily-pyllymäkeä. Myös puiden oksien väistely

hidastaa menoani, kun taas moni parempi suunnistaja vetää vihreällä merkittyä ryteikköä kuin hirvi. Pitäisi oppia etenemään ronskimmin metsässä.

5. Vauhti

Metsässä kiitäminen ja lennokas loppukiri on huippusuunnistusta katsovalle penkkiurheilijalle esteettisin osa suunnistusta. Minäkin haluaisin lisätä vauhtia ja kokea metsässä juoksuflown. Naisten sarjan voittaja Emily Kemp selostajan mukaan treenaa 15-18 tuntia viikossa. Kuntoilijana olen tyytyväinen, jos liikun kuusi tuntia viikossa. Ehkä voisin kokeeksi vetää lujempaa muutaman rastivälin ja sitten vaikka kävellä.

Onneksi kausi on vasta aluillaan ja kehitystä niin kunnossa kuin suunnistustaidoissa ehtii tapahtua. Iltapäivän penkkiurheilun kirvoittaman itsereflektioni oivallus oli, että pienilläkin kokeiluilla voi lisätä uusia mausteita suunnistusharrastukseen. Loppukesästä voisin jo kokeilla reitinvalinnan tekemistä juosten.

Pirjo