Parin viikon metsätauon jälkeen odotukset olivat korkealla Kattilajärven iltarasteista. Sää oli helteinen, maasto tiedettiin kivaksi ja seurana Elde, joka viettää kuulemma "elämänsä suunnistuskesää". Olosuhteet olivat siis erinomaiset.
Mutta. Helle väsytti, kallioita ja mäkiä sai taistella, nilkat lenksui oudosti. Keskittyminen oli vaikeaa. Kolmannella rastilla pöljäilin väärällä mäellä ja hukkasin hetkeksi itseni kartalta kokonaan. Neloselle lähdin pinkomaan liian epätoivoisesti ja nyrjäytin nilkan kunnolla. Se siitä sitten, linkutin maalin kautta autolle kuskia odottamaan.
Meistä ei kumpikaan saanut aikaa. Elden onnistui sekä nyrjäyttää nilkkansa että pyllähtää alueen ainoaan vetiseen ojaan. Paluumatkalla yritimme vitsailla jotain suunnistajien märistä pöksyistä, mutta läppä ei oikein lähtenyt lentoon.
Sose-kaveri Annan kanssa yritimme taannoin vakuuttaa yhteistä ystävää suunnistuksen ihanuudesta: miten pää tyhjenee, keskittymis- ja päätöksentekokyky paranevat, koko perhe voi harrastaa yhdessä ja halpaakin on. "Te kuullostatte ihan joltain lahkolta," ystävä puuskahti vartin intensiivisen käännytystyön jälkeen. Jep, lisätään listaan vielä "opettaa nöyryyttä" ja "tarjoaa jaettuja (epä) onnistumiskokemuksia".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti