Maksimisykkeillä Lappee-Jukolaan!

Aina silloin tällöin saan kuulla kotona kommenttia siitä, kuinka pulssini lähentelee nollaa - monesti juurikin silloin, kun pitäisi siivota tai laittaa ruokaa ja itse taas istuisin mielummin sohvalla katsomassa tennistä tai vaikka YLEn lähetystä suunnistuksen Huippuliigan osakilpailuista. Onko asia näin? Täytyy ottaa selvää!

Team SOSE on tullut tunnetuksi suunnistusskenessä huippusuoritusten ohella aktiivisuudestaan sosiaalisessa mediassa. Viime vuonna Louna-Jukolassa yön pikkutunneilla muotoiltu aforismimme sai palkinnon Suomen Suunnistusliiton #jukolafiilis -instakisassa. Ja miksikäs ei, voiko maailman hienoimman viestikisan olemusta laajemmassa kontekstissa enää paremmin tiivistää, tuskin.

Voittotwiitti instakisassa

Yllätys oli suuri, kun palkintona Suunnistusliitto toimitti joukkueellemme Garminin Forerunner 225 sporttikellon - jippii, nöyrimmät kiitokset! Tosin välittömästi heräsi kysymys, miten jakaa kello tasapuolisesti noin kymmeneen osaan tiimin jäsenten kesken? Öö, jos saan ison viisarin, saat pidemmän osan kellon hihnasta..? :) Päädyimme järjestämään kellosta SOSEen sisäisen huutokaupan, jonka tuotto sovittiin käytettäväksi Lappee-Jukolan osallistumismaksuun - näin kaikki pääsivät hyötymään palkinnosta.

Koska itselläni ei aiemmin gps-kelloa ollut, päätin huutaa kellon itselleni. Voittohuuto jääköön tässä salaisuudeksi, mutta sanotaan nyt että ihan halvalla ei kello lähtenyt - huutokaupan viime minuutit olivat tuskalliset ja pitkät. :)

Tämän kevään olen siis juoksennellut kuntorasteilla uusi hieno kello kädessä - tai näin siis ainakin teoriassa. Nimittäin, muutamana kertana olen kokonaan unohtanut kellon kotiini. Toisina kertoina olen muistanut laittaa kellon ranteeseen, mutta unohtanut käynnistää ajanoton lähdössä. Ja jos muutamina kertoina olen muistanut laittaa anturit ajoissa käyntiin, on gps-reitti piirtynyt talteen vielä pitkään maaliintulon jälkeen. Eli jonkun verran on vielä opettelemista siinä, että kellon käytöstä muodostuisi automaatio rasteilla.

Joka tapauksessa, tällainen datafiilistelijä kuntosuunnistaja on hyvin iloinen laitteesta. Forerunner 225 mittaa sykkeen suoraan ranteesta ilman sykevyötä ja se on toiminut moitteettomasti. GPS piirtyy tarkasti ja näyttää pienetkin koukerot, joita riittää turhankin kanssa. Parhaimmillaan gps-kellon hyödyt näyttäytyvät Reittihärvelin kanssa, jossa hyvin pienellä vaivalla pääsee vertailemaan omaa suoritustaan muiden suunnistajien kanssa. Eri reitinvalintojen tutkiminen ruudulta kehittää varmasti omaa tekemistä rasteilla. Nyt Reittihärveli on ollut Helsingin Suunnistajilla käytössä Firmaliigassa, toivottavasti joskus tulevaisuudessa myös Iltarasteilla.

Kovaa taistelua Firmaliigassa, lopun pummi harmittaa vieläkin! :)
KLIKKAA KUVAA

Alle 2 viikkoa (eikun mitä, 9 päivää!!!) rastikauden kohokohtaan, Lappee-Jukolaan. Team SOSE on valmis kisaan. Vielä jos muistaisi laittaa kellon käyntiin omalle osuudelle, mikä se sitten onkaan, vitonen, kutonen, no kisaviikko näyttää. Ja siitä pulssista, todella kaukana nollasta mennään, maksimisykkeillä maaliin saakka!

Team SOSE, joukkueenjohtaja Tommi

Pitkä rogaining-yö ensikertalaisen kokemana

Ensin oli kaksi tuntia aikaa suunnitella reitti, sitten toteutettiin valittua reittiä kahdeksan tuntia Oriveden yössä. Matkasuunnitelmamme oli 35 kilometriä pitkä — linnuntietä. Todellisuudessa mentäisiin kilometrikaupalla enemmän. Siinä vaiheessa ensikertalaista hirvitti, mutta samalla jättikokoinen karttalakana täynnä arvokkaita yhdeksän ja seitsemän pisteen rasteja houkutteli kunnianhimoiseen reitinvalintaan. Tästäkin suunnitelmasta piti jättää monta herkullista rastipistettä pois.

Paikallisradiokin oli kiinnostunut erittäin kokeneen Team Rocan* reittisuunnitelmasta. Kuva: Hilla Rudanko

Operaatio 7M

Kaikki lähtivät samaan suuntaan läheiselle seitsemän pisteen rastille, johon oli varauduttu kolmella leimauspaikalla. Tämän jälkeen porukka hajosi. Alkumatkan rastit näyttivät sijaitsevan helposti tien lähistöllä, mutta koimme pienimuotoisen yllätyksen heti toisella rastilla: vaikka 7M-rastin määreeksi oli merkitty masto ja käyriä oli riittämiin, emme olleet varautuneet vetämään itseämme piippuun heti alkumatkasta. Alusta oli upottavaa kivimurskaa, ja jokainen käyrä poltteli jaloissa. Omaa toimintaani hidasti vielä ylipukeutuminen. Tuulipuvun takki matkasikin koko loppumatkan repussa.

Rasti, joka ei näyttänyt rastilta

7M:ltä matka jatkui mukavasti ja tarkasti. Ainoan alkumatkan virheemme teimme aivan tien vieressä olevalla rastilla, tilanne meni kuta kuinkin näin: ”Se on ihan varmasti tuo sähkötolppa. Mennään katsomaan. Ei! Siitä roikkuukin vain naru. No, seurataan noita edessä juoksevia kavereita, varmasti menevät samalle rastille.” Lopputulos: rasti oli juuri siinä tolpassa, jossa sen kuuluikin olla, mutta se oli piilossa tolpan toisella puolella. Tästä opin, että rogainingissa rastilippu ei ole aina itsestäänselvyys, vaan rastipisteiden kuvaukset pitää lukea tarkkaan.

Hyvä rasti

Kulkumme eteni lähes suunniteltua vauhtia. Annoimme itsellemme aikaa noin vartin pysähdykseen Hyvälle Rastille, paikallisten partiolaisten ylläpitämään pop up -kahvilaan, jossa nautimme teestä ja eväsleivistä. Nuotion lämmössä ajatus kulki kirkkaana, ja teimme radikaalin muutoksen reittisuunnitelmaan. Se kannatti, koska emme olisi jaksaneet juosta viiden kilometrin rastitonta väliä ja lähteä hakemaan suorastia pimeässä. Samalla alussa optiona pitämämme järvenrantarasti 9A:n osuminen reitille varmistui.

Maisemia 9A-rastilla klo 3.30. Kuva: Hilla Rudanko

Energiavarastojen hiipuminen ja ajatusten sumentuminen

Ensimmäiset kuusi tuntia meno tuntui kohtuullisen hyvältä. Sen jälkeen mikään muu ei, paitsi maaliin tulo. Olin juonut vain litran vettä kuuden tunnin suorituksen aikana ja pari kuppia teetä. Lessons learned: camelbackista tulee yllättävän vähän vettä kerralla, ja pitäisi opetella käyttämään energiageelejä. Joukkuekaverin tarjoama glukoosipastilli oli parasta, mitä koin loppumatkalla. Sen jälkeen ajatuskin kulki niin, että sain kammettua itseni pökkelöjaloilla maaliin. Ongelmana ei missään vaiheessa ollut korkea syke, vaan jalat: ne eivät tehneet sitä, mitä pää käski, ja niihin sattui. Joukkuekavereiden tarjoama vetoapu lopussa auttoi jaksamaan maaliin.

Kaksi päivää rogan jälkeen

Matka oli yllättävän raskas lähes 500 metrin korkeuseroineen, kivisine polkuineen ja suunnalla mentyjen suopohjaisten hakkuualueiden ylityksineen. Kaksi päivää ensimmäisen rogaining-rykäisyn jälkeen tuntuu silti älyttömän hyvältä. Vaikka jalassa onkin vielä kremppaa, niin mieltä lämmittää omien rajojen rikkominen: 45 kilometriä maastojuoksua yöllä, ensimmäinen yösuunnistus ikinä ja loppuun asti tsemppaaminen mukavan joukkueen kanssa. Vauhtimme riitti sijaan 10/65, eli siltäkin osin saa olla tyytyväinen.

Rogainingia kannattaa kokeilla. Kahdeksan tunnin kisalla aloittaminen ei välttämättä sovi kaikille, mutta kaunis kesäyö ja kiva joukkue ovat hyviä syitä lähteä rikkomaan rajojaan.

Pirjo

* Team Roca on Team SOSE:en rogaining-haara.