Superurheilupäivä!

Eilisen Helatorstain veroista urheilupäivää ei ole koettu SOSEessa ja koko Suomessa piiitkään aikaan. Elina ja Aku kävivät pokkaamassa sijoitukset kympin joukossa Lohjan Prisma-rasteilla, lätkäkisoissa Suomi selvitti tiensä mitalipeleihin tiputtamalla USAn 8 sekuntia ennen päätössummeria ja illan päätteeksi SOSEen rohkeimmat uskaltautuivat Paloheinään yösuunnistustreeneihin.

Niin pitkään kuin ihminen on maapallolla vaeltanut, etsinyt ruokaa ja majapaikkaa, on hän taivaltanut päivällä ja leiriytynyt yöksi. Siinä on ihan pointtinsa. Pimeässä metsässä nimittäin näkee aika vähän.

Tapasimme Satun kanssa Murren ja Lassen Paloheinän majan parkkiksella klo 22. Paikalla oli joku kolmaskin auto, mutta siellä ilmeisesti vain myytiin huumeita. Viritimme otsalamput päähän ja lähdimme 3km radalle huipun juurelta. Metsä pimeni juuri sopivasti n. 22.30 eikä ilman lamppua olisi sinne ollut mitään asiaa. Oli hämmentävä huomata, että vaikka itselläni oli lainassa Elinan prolamppu, jonka valoteho oli loistava, ei perusmetsässä nähnyt juuri 10 metriä pidemmälle.

Yöosuuksilla suunnan ottaminen korostuu. Kompassia täytyisi katsoa koko ajan, samalla tarkkailla minne astuu ja vielä sitten väistellä oksia ja muuta. Pari kertaa tiputtiin suunnasta, mutta useimmille rasteille tultiin aika tosi nätisti. Jukolassa tosin ei samanlaisia varmoja maastomerkkejä tule olemaan, joten oman sijainnin täytyy olla koko ajan tiedossa. Aikaa kului 1h13min, suoritus oli siis rauhallinen ja tarkkaileva.

Yötreenimme oli mahtava kokemus ja todella tärkeä Jukolaa ajatellen. Pienet tekniset häiriöt lampussa, liekö kosteudesta johtunut kosketushäiriö, sotkivat ajoittain keskittymistä, mutta siihenkin täytyy osata varautua. Toivottavasti ehditään vetää vielä toiset yötreenit, mielellään ei sateessa. :) GO SOSE!! 

53 päivää Jukolaan

Kisat kutsuu!

Tämä on pieni askel ihmiskunnalle, mutta sitäkin suurempi minulle henkilökohtaisesti. Ilmoittauduin juuri elämäni ensimmäisiin suunnistuskilpailuihin, FinnSpringiin. KRÄÄH.

Tarkoituksena on tietenkin suorittaa vakoilua Jukolan lähimaastossa ja seurata hieman, mitä kisoissa tapahtuu. Itse Jukolassa on kuulemma vähän omanlaisensa systeemit, mutta ei siitä kisakokemuksesta varmaan haittaakaan ole.

Reitin pituus on 6,1 km ja kilpailukutsussa maastoa kuvaillaan uusimaalaiseksi, vaihtelevaksi, vaativaksi (jäiks!) ja pääosin hyväkulkuiseksi kalliomaastoksi. Tulee ihan Velskola mieleen. Tavoitteena on löytää metsästä kaikki 14 rastia.

Myös Ellu on tulossa mukaan kisaan, mutta tapahtumassa on myös kuntorastit ja kyytiin mahtuu. Saataisko Soseesta isompikin porukka haistelemaan kisatunnelmaa? Huoltojoukotkin on tervetulleita - bajamaja ja diskopallo mukaan!

Ja jos löydän kaikki rastit, tarjoan maalissa pillimehut!

Mitä ajattelin tänään?

Henkinen lataus olikin valtava, kun suuntasin tänään kohti Paloheinän iltarasteja. Edellisestä kerrasta jääneet muistot eivät olleet järin lämpimiä, eikä suunnistusta ole tullut harjoiteltua kuin kerran talven aikana korttelirasteilla. Pelkäsin, että joutuisin taas palaamaan metsästä itkua tuhertaen.

Alku lähtikin lupaavasti innosta kirmaillen, mutta sitten se alkoi. Oikaisin (virhe #1) innoissani ja parin rastin jälkeen kirmasin pururataa vauhdilla eteenpäin sen kummemmin suunnistamatta (virhe #2). Ylläripylläri olin hetken kuluttua eksyksissä.

Se tunne, kun on eksyksissä Helsingin PALOHEINÄSSÄ. Voi *****.

Siitä se sitten alkoikin, kirosanojen rytmittämä liukastelu sohjossa ja rämpiminen märässä umpihangessa, jääkylmissä soissa ja mutavellissä. Mulppailu.

Vitutti. Ihan tyhmä harrastus. En kyllä lähde minnekään p****leen Jukolaan. Aivan älytön ajatus! Pitääkö tästä uida yli?! No ***** uidaan! No missä se h******n rasti nyt oikein on?!

Loppua kohden sain kuitenkin pääni koottua ja rastitkin alkoivat löytyä. Lopussa oli jopa mukavaa niissä mutaläärykohdissa. Painelin läpi, kun kengät (ja muut vaatteet) oli valmiiksi märät, eikä millään ollut enää mitään väliä.Melkein pääsin yhden kovan näköisen suunnistajan edelle, melkein!

Ja kun sitä pientä tulosliparetta tarkastelee, niin eihän se niin hullusti mennyt. Pari rastiväliä meni vähän pummaillessa, mutta muuten meikäläiseltä aivan hyvä suoritus. Nelosen rata aikaan 1:01:14. Olisi voinut mennä huonomminkin.

Kohti Jukolaa 2012

Puolen vuoden odotus päättyi jälleen kun Iltarastit käynnistyivät talven jälkeen omalta osaltani ex tempore -rasteilla Herttoniemessä. Toisen pääsiäispäivän rasteille lähdin suoraan juhlapöydästä, joten valitsin lyhyehkön 4 km radan. Puolivälissä reittiä tossut läpimärkinä keskellä lumisohjoa totesin, että sprinttirata olisi sittenkin ollut parempi valinta.

Keli oli älyttömän raskas ja sisälsi korkeita nousuja, mistä kertoo myös voittajan aika 52.46. Itse päädyin sijalle 20/43, vaatimattomalla ajalla 1.16.44. Kymmenisen minuuttia olisi ollut mahdollista ilman paria pummia tiputtaa ajasta, mutta kauden avaukseksi tulos oli keskinkertaisen tyydyttävä.

SOSE on ilmoittanut joukkueen Jukolaan ja juoksuosuuksia pitäisi alkaa pikkuhiljaa jakaa. Yöosuus sekä ankkurin 15 km:n taival lienevät haastavimmat, mutta onneksi kokemusta on jo kerätty kahden kauden ajan. Nähdään rasteilla, h-hetkeen tänään enää 67 päivää! :)

Kiitos pikkujouluista!

Kiitos jälleen aivan mahtavasta Jukola-gaalasta!  Olen tosi iloinen tästä superhauskasta projektista ja teistä, tyypit! 

Miten SINÄ vietät viikonloppuiltasi?

Kiitos ja onnea Vuoden Suunnistajalle Murrelle ja hänen edeltäjälleen Elinalle Jukola-tietokilpailusta! 

Voittajajoukkueen on helppo hymyillä. Mutta missä on Killi?! <3

Annan viinilasin tilalla kuuluisi olla konpanssi.

Hauskaa joulua kaikille!

Suunnistuksen kosto

Killi oli NIIN oikeassa edellisessä blogipostauksessaan. Ensimmäisellä rastilla on valtava henkinen merkitys ja tänään sain sen karvaasti kokea.

Suunnistusitseluottamukseni olikin noussut ennen tätä iltaa kohisten, kun uskaltauduin viimeinkin viikko sitten yksin metsään. Siis minä, joka pelkään yksin (pimeässä) metsässä! Oikeastihan siellä ei ole mitään pelättävää, paitsi se, että eksyy ja alkaa vituttaa. No, se onkin ihan aiheellinen pelko.

Viimeviikkoinen Velskolan nelosen reitti meni siis hyvin. Hain rastin toisensa jälkeen varmasti ja pidin huomion suunnistamisessa. Se on muuten huomattavasti helpompaa kuin on YKSIN eikä koko ajan pulise. Keskittyminen, keskittyminen, keskittyminen! Siinä on suunnistuksen ydin. Yhden pahan pummin tein, mutta ilman sitä olisin päässyt Velskolassa ihan hyville ajoille. Oli mukavaa.

Eilen sunnuntaina pääsin jälleen suunnistamaan Snowflakes-seikkailukisassa, ja huomasin, että kun vaan olisin luottanut omiin suunnistustaitoihin, rastit olisivat löytyneet hyvin. Välillä harhailtiin muiden kisaajien vanavedessä, mutta suunnistus sujui yleisesti ottaen ihan mukavasti, ja aloin jo uskoa olevani kohtalainen kartanlukija.

VIRHE!!!

Itseluottamus, edes pieninä annoksina, kostautuu suunnistuksessa välittömästi. Suunnistajan kuuluu olla ennen kaikkea nöyrä. Jos sitä ei ole, suunnistus kostaa ja pistää ihmisen takaisin kontilleen. Tai rähmälleen suohon. Sinne se pistää hoomoilasena kahden polun risteykseen, josta kumpaakaan ei ole kartalla. Ja se usuttaa hirvikärpäset ja ampiaiset itsevarman suunnistajan kimppuun kireähousuisten kirmatessa ohi jalkojaan gasellinomaisesti ja vaivattomasti nostellen ja painellen määrätietoisesti ohi kohti rastia. Niin se vaan menee.

Niinpä tänään kun olin jo hieman rohkaistunut ja kirmasin innoissani Paloheinän vitosen radalle, suunnistus huomasi heti positiivisen pohjavireeni ja päätti palauttaa minut maan pinnalle. Hah! Eksyin! Kaksikymmentä minuuttia juoksin, kunnes myönsin itselleni, ettei minulla ole aavistustakaan, missä ensimmäinen rasti on. Sieltä sitten itku kurkussa metsästä pois ilman ensimmäistäkään rastileimausta ja suorinta tietä kotiin nielemään pettymystä.

Onneksi sitä alennustilaa ei kauaa kestänyt. Kun en kotiin tullessa ollut yhtään paremmalla tuulella, vaihdoin lenkkarit jalkaan ja lähdin kaatosateeseen juoksemaan. Parikymmentä minuuttia riittävän kovalla sykkeellä, ja johan alkoi hymyilyttää tämänkin illan samoilut.