Kisat kutsuu!

Tämä on pieni askel ihmiskunnalle, mutta sitäkin suurempi minulle henkilökohtaisesti. Ilmoittauduin juuri elämäni ensimmäisiin suunnistuskilpailuihin, FinnSpringiin. KRÄÄH.

Tarkoituksena on tietenkin suorittaa vakoilua Jukolan lähimaastossa ja seurata hieman, mitä kisoissa tapahtuu. Itse Jukolassa on kuulemma vähän omanlaisensa systeemit, mutta ei siitä kisakokemuksesta varmaan haittaakaan ole.

Reitin pituus on 6,1 km ja kilpailukutsussa maastoa kuvaillaan uusimaalaiseksi, vaihtelevaksi, vaativaksi (jäiks!) ja pääosin hyväkulkuiseksi kalliomaastoksi. Tulee ihan Velskola mieleen. Tavoitteena on löytää metsästä kaikki 14 rastia.

Myös Ellu on tulossa mukaan kisaan, mutta tapahtumassa on myös kuntorastit ja kyytiin mahtuu. Saataisko Soseesta isompikin porukka haistelemaan kisatunnelmaa? Huoltojoukotkin on tervetulleita - bajamaja ja diskopallo mukaan!

Ja jos löydän kaikki rastit, tarjoan maalissa pillimehut!

Mitä ajattelin tänään?

Henkinen lataus olikin valtava, kun suuntasin tänään kohti Paloheinän iltarasteja. Edellisestä kerrasta jääneet muistot eivät olleet järin lämpimiä, eikä suunnistusta ole tullut harjoiteltua kuin kerran talven aikana korttelirasteilla. Pelkäsin, että joutuisin taas palaamaan metsästä itkua tuhertaen.

Alku lähtikin lupaavasti innosta kirmaillen, mutta sitten se alkoi. Oikaisin (virhe #1) innoissani ja parin rastin jälkeen kirmasin pururataa vauhdilla eteenpäin sen kummemmin suunnistamatta (virhe #2). Ylläripylläri olin hetken kuluttua eksyksissä.

Se tunne, kun on eksyksissä Helsingin PALOHEINÄSSÄ. Voi *****.

Siitä se sitten alkoikin, kirosanojen rytmittämä liukastelu sohjossa ja rämpiminen märässä umpihangessa, jääkylmissä soissa ja mutavellissä. Mulppailu.

Vitutti. Ihan tyhmä harrastus. En kyllä lähde minnekään p****leen Jukolaan. Aivan älytön ajatus! Pitääkö tästä uida yli?! No ***** uidaan! No missä se h******n rasti nyt oikein on?!

Loppua kohden sain kuitenkin pääni koottua ja rastitkin alkoivat löytyä. Lopussa oli jopa mukavaa niissä mutaläärykohdissa. Painelin läpi, kun kengät (ja muut vaatteet) oli valmiiksi märät, eikä millään ollut enää mitään väliä.Melkein pääsin yhden kovan näköisen suunnistajan edelle, melkein!

Ja kun sitä pientä tulosliparetta tarkastelee, niin eihän se niin hullusti mennyt. Pari rastiväliä meni vähän pummaillessa, mutta muuten meikäläiseltä aivan hyvä suoritus. Nelosen rata aikaan 1:01:14. Olisi voinut mennä huonomminkin.

Kohti Jukolaa 2012

Puolen vuoden odotus päättyi jälleen kun Iltarastit käynnistyivät talven jälkeen omalta osaltani ex tempore -rasteilla Herttoniemessä. Toisen pääsiäispäivän rasteille lähdin suoraan juhlapöydästä, joten valitsin lyhyehkön 4 km radan. Puolivälissä reittiä tossut läpimärkinä keskellä lumisohjoa totesin, että sprinttirata olisi sittenkin ollut parempi valinta.

Keli oli älyttömän raskas ja sisälsi korkeita nousuja, mistä kertoo myös voittajan aika 52.46. Itse päädyin sijalle 20/43, vaatimattomalla ajalla 1.16.44. Kymmenisen minuuttia olisi ollut mahdollista ilman paria pummia tiputtaa ajasta, mutta kauden avaukseksi tulos oli keskinkertaisen tyydyttävä.

SOSE on ilmoittanut joukkueen Jukolaan ja juoksuosuuksia pitäisi alkaa pikkuhiljaa jakaa. Yöosuus sekä ankkurin 15 km:n taival lienevät haastavimmat, mutta onneksi kokemusta on jo kerätty kahden kauden ajan. Nähdään rasteilla, h-hetkeen tänään enää 67 päivää! :)

Kiitos pikkujouluista!

Kiitos jälleen aivan mahtavasta Jukola-gaalasta!  Olen tosi iloinen tästä superhauskasta projektista ja teistä, tyypit! 

Miten SINÄ vietät viikonloppuiltasi?

Kiitos ja onnea Vuoden Suunnistajalle Murrelle ja hänen edeltäjälleen Elinalle Jukola-tietokilpailusta! 

Voittajajoukkueen on helppo hymyillä. Mutta missä on Killi?! <3

Annan viinilasin tilalla kuuluisi olla konpanssi.

Hauskaa joulua kaikille!

Suunnistuksen kosto

Killi oli NIIN oikeassa edellisessä blogipostauksessaan. Ensimmäisellä rastilla on valtava henkinen merkitys ja tänään sain sen karvaasti kokea.

Suunnistusitseluottamukseni olikin noussut ennen tätä iltaa kohisten, kun uskaltauduin viimeinkin viikko sitten yksin metsään. Siis minä, joka pelkään yksin (pimeässä) metsässä! Oikeastihan siellä ei ole mitään pelättävää, paitsi se, että eksyy ja alkaa vituttaa. No, se onkin ihan aiheellinen pelko.

Viimeviikkoinen Velskolan nelosen reitti meni siis hyvin. Hain rastin toisensa jälkeen varmasti ja pidin huomion suunnistamisessa. Se on muuten huomattavasti helpompaa kuin on YKSIN eikä koko ajan pulise. Keskittyminen, keskittyminen, keskittyminen! Siinä on suunnistuksen ydin. Yhden pahan pummin tein, mutta ilman sitä olisin päässyt Velskolassa ihan hyville ajoille. Oli mukavaa.

Eilen sunnuntaina pääsin jälleen suunnistamaan Snowflakes-seikkailukisassa, ja huomasin, että kun vaan olisin luottanut omiin suunnistustaitoihin, rastit olisivat löytyneet hyvin. Välillä harhailtiin muiden kisaajien vanavedessä, mutta suunnistus sujui yleisesti ottaen ihan mukavasti, ja aloin jo uskoa olevani kohtalainen kartanlukija.

VIRHE!!!

Itseluottamus, edes pieninä annoksina, kostautuu suunnistuksessa välittömästi. Suunnistajan kuuluu olla ennen kaikkea nöyrä. Jos sitä ei ole, suunnistus kostaa ja pistää ihmisen takaisin kontilleen. Tai rähmälleen suohon. Sinne se pistää hoomoilasena kahden polun risteykseen, josta kumpaakaan ei ole kartalla. Ja se usuttaa hirvikärpäset ja ampiaiset itsevarman suunnistajan kimppuun kireähousuisten kirmatessa ohi jalkojaan gasellinomaisesti ja vaivattomasti nostellen ja painellen määrätietoisesti ohi kohti rastia. Niin se vaan menee.

Niinpä tänään kun olin jo hieman rohkaistunut ja kirmasin innoissani Paloheinän vitosen radalle, suunnistus huomasi heti positiivisen pohjavireeni ja päätti palauttaa minut maan pinnalle. Hah! Eksyin! Kaksikymmentä minuuttia juoksin, kunnes myönsin itselleni, ettei minulla ole aavistustakaan, missä ensimmäinen rasti on. Sieltä sitten itku kurkussa metsästä pois ilman ensimmäistäkään rastileimausta ja suorinta tietä kotiin nielemään pettymystä.

Onneksi sitä alennustilaa ei kauaa kestänyt. Kun en kotiin tullessa ollut yhtään paremmalla tuulella, vaihdoin lenkkarit jalkaan ja lähdin kaatosateeseen juoksemaan. Parikymmentä minuuttia riittävän kovalla sykkeellä, ja johan alkoi hymyilyttää tämänkin illan samoilut.

Velskolan revanssi

Nonni, taas se kesä meni ja illat pimenee. Vaan SOSEen menoahan se ei haittaa,
päinvastoin, nyt on parhaat sieniajat (ei jalkasieni..) ja metsässä on helppo yhdistää
huvi ja hyöty!

Maanantaina koitti yksi odotettu vuosipäivä, Velskolan revanssi. Paljon on vettä
Vantaanjoessa virrannut kun viimevuotista töhöilyä on muisteltu, itse ainakin vietin
vuosi sitten metsässä lähemmäs 3 tuntia ja olisko saman verran rasteja löytynyt. Yli
kuukausi oli kulunut edellisistä rasteista, joten pieni epävarmuus oli takaraivossa kun
lähdin vitosen radalle.

Kunto on romahtanut tyystin, joten ainoa mahdollisuus saavuttaa edes kohtuullinen aika
oli tehdä puhdas suoritus. Tätä koin takoa päähän koko ajomatkan Velskolaan ja se
ilmeisesti kannatti. Eka rasti oli tien varressa, helppo, joskin edellytti 30 metrin
pystysuoraa kalliokiipeilyä. Yllättävän tärkeä muuten tuo ekan rastin merkitys, sen jos
mokaa, on aina vaikeaa hakea tsemppiä loppumatkalle. Kakkonen ja kolmonen tulivat myös
hyvin. Edellä kiiruhtanut 80-vuotias papparainen muistutti rapakunnostani, mutta se
käytti varmaan dopingia.

Seuraavat kolme rastia olivat hieman pidempiä välejä, mutta näillä tekninen osaaminen oli
oman tasoni kärkipäässä. Maltoin katsoa kompassia, ottaa usein suuntaa ja tarkkailla
maastoa, ts. tiesin koko ajan missä olen! Onnnistuneet lähestymiset ruokkivat itseluottamusta ja itse asiassa koko matka aina viimeistä puolen kilometrin 'sprinttiä' myöten maaliin sujui ongelmitta,tuloksen ollessa vajaan minuutin Elinaa perässä viidenkympin paikkeilla reilun sadan joukossa. Niskalenkki Velskolasta oli otettu, jee!

Niin, siitä ensimmäisestä rastista vielä. Kävin juuri äsken keskiviikon Aluerasteilla Vantaan Länsisalmessa. 20 minuuttia pyörin turhaan ykkösrastin liepeillä, kävelin lähtöön ja ajoin kotiin.

Pää jäässä Hakuninmaalla

Heinäkuun ekat iltarastit juostiin Hakuninmaan A-katsastuksen maisemissa. Harmaa mutta poutainen sää oli oikein sopiva metsään lähdölle. Viikonlopun kesäjuhlien jälkeinen olotila ei sen sijaan ihan ollut.

Suuntasin ilmoittautumispaikalle noin puoli seitsemän maissa ja jonoa kopille oli pitkästi. Syy jonottamiseen selvisi, mitä lähemmäs asuntovaunua pääsin: Kartat olivat loppuneet kesken. Järjestäjät siinä sitten yrittivät löytää jo rasteilla käyneiden palautetuista kartoista sopivia uusille metsään lähtijöille. Itsekin sain siis jo kerran käytetyn kolmosen kartan.

Sen verran olin koomassa, että kun sain kartan käteeni, niin hetki piti miettiä, että missäs sitä nyt ollaan ja mihinkäs päin tästä pitäisi lähteä. Hahmottuihan se varsinainen lähtöpaikkakin lopulta ja matkalla törmäsin sitten Killiin. Urhea SOSE-johtaja oli jo ehtinyt kiertää nelosen reitin ja puhisi punaisena.

Homma lähti omalta kohdaltani käyntiin todella hitaasti ja pummailin heti ensimmäisellä rastilla. Jotenkin hämäännyin muista suunnistajista ja luulin olevani lähempänä rastia kuin olinkaan. Etsimiseksihän se meni. Myös kolmannella rastilla hämäännyin muiden etsinnöistä ja aikaa tuhraantui ihan hukkaan. Hyvä opetus siitä, että pitäisi vaan luottaa enemmän omiin suunnistustaitoihinsa.

Onneksi tatsi alkoi kuitenkin löytyä ja petrasin ihan hyvin loppua kohden. Pääsin lopulta kolmoseltani maaliin ajassa 42:15 ja sillä heltisikin ihan kohtuullinen sijoitus: 16/59. Taisin siis löytää oman sarjani :)

Maaliin päästyä sai muuten jälleen jonotella hyvän aikaa. Kysäisin samalla yhdeltä toimitsijalta, kuinka paljon he arvioivat osallistujia olevan. Karttoja oli kuulema otettu 500 ja ainakin 50 olisi pitänyt olla lisää. Helle oli ilmeisesti verottanut osallistujia Kattilajärvellä viikkoa aiemmin, mutta nyt viileämpi ilma sai monet ottamaan vahingon takaisin.

Meitsillä alkaa nyt kesäloma ja seuraavat rastit taidankin suunnistaa Kangasniemellä. Eiköhän siellä Kalskeen seurajuoksijoiden perässä ole hyvä juosta.

- Hanna